Neljät häät ja yhdet hautajaiset (1994)

Hitin synnyttämiseen ei tunnetusti ole valmista reseptiä - ei kirjallisuudessa, ei musiikissa eikä elokuvissakaan. Hitin tekee yleisö, joka löytää elokuvan ja löytää elokuvasta itselleen merkityksellisiä aineksia. Neljät häät ja yhdet hautajaiset/Four Weddings And a Funeral (1994) on juuri sellainen pienen ja tuotannon venymisen takia jopa siitäkin pienennetyn budjetin elokuva, josta tuli ennakko-odotuksiinsa nähden epätodennäköinen hitti maailmanlaajuisesti.

Elokuvan kotitanner on Englanti, mutta voittokulku alkoi Yhdysvalloista.

Neljät häät ja yhdet hautajaiset -leffassa yhdistyy onnistuneella tavalla briljantti käsikirjoitus ja vielä osuvampi roolitus, jonka kärkenä ovat menestyselokuvia jo aiemmin tehnyt amerikkalainen Andie MacDowell sekä häntä tuntemattomampi Hugh Grant. Koska osat sittemmin kääntyivät hieman toisin päin, on hyvinkin kiinnostavaa ja raikasta nähdä Hugh Grant ennen kuin hänestä varsinaisesti tuli Hugh Grant. Tai oikeammin: kun hänestä tuli Hugh Grant.

Elokuvan käsikirjoitus on Richard Curtisin, jolla tässä vaiheessa oli tunnettuvuutta lähinnä komediallisten tv-sarjojen käsikirjoittajana. Hän oli osallistunut jo yhtenä kirjoittajana 1980-luvun alkupuolen mainioon Ei yhdeksän uutiset/Not the Nine O'Clock News -sketsisarjaan. Samassa sarjassa oli mukana nuori Rowan Atkinson, jonka kanssa Curtis loi aluksi shakespearilaista keskiaikaa parodioivan Musta kyy/The Black Adder -sarjan ennen tätä ensimmäistä pitkän elokuvan käsikirjoitustaan. Leffan jälkeen miehet jatkoivat yhteistyötään televisiossa Mr. Bean -komedian parissa.

Curtisin omaperäinen oivallus käsikirjoituksessa oli rusinanpoiminta. Hän jätti käytännössä täysin kertomatta päähenkilöiden arjesta ja heidän keskinäisistä suhteistaan ja sijoitti heidät sen sijaan erilaisiin juhlahetkiin, neljään häätilaisuuteen sekä yksiin hautajaisiin. Ratkaisu on omintakeinen ja riskialtis, mutta se onnistuu. Henkilöistä, heidän luonteistaan ja heidän elämäntilanteistaan saa riittävästi informaatiota näinkin. Homman tuovat kotiin hyvät näyttelijät kuten James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas, Charlotte Coleman ja Anna Chancellor. He pystyvät tekemään näistä fragmenteista riittävän uskottavia tyyppejä.

Gareth: A toast before we go into battle. True love. In whatever shape or form it may come. May we all in our dotage be proud to say, "I was adored once too."

Hugh Grant pestattiin pienin varauksin pääosaan. Hän ei ollut vielä valovoimainen tähti eikä varsinkaan komediallinen näyttelijä. Lisäksi miinuksena oli se, että rooliin oli ajateltu hieman mitäänsanomattoman näköistä kaveria. Grantin käyttämät silmälasipokat ja karmeat siviilivaatteet eivät asiaa juuri hälventäneet elokuvassa, jossa liikutaan pääasiassa juhlatamineissa: hän oli erityisen viehättävä ja hyvännäköinen. Ei lainkaan sellaisen kaverin prototyyppi, jolla ei ole menestystä naismaailmassa.

Grant on itse kertonut pohtineensa pitkään oman roolihahmonsa sävyä ja rytmiä, kunnes oli keksinyt tämän olevan hermostunut; samalla lailla kuten hän itsekin on hermostunut kuvauksissa. Ja niin syntyi Charles, silmiään räpyttelevä poikamies, joka puhuu oikuttelevalla rytmillä. Oikeasti rytmi on tietenkin tarkaan harkittu ja harjoiteltu, sillä Hugh Grant tunnetaan näyttelijänä, joka osaa näytellä välimerkitkin. Hänen ääntämystään ja replikointiaan on todella nautinto kuunnella. Etenkin tässä elokuvassa, kun taidosta ei vielä ollut tullut maneeria. Grant sai muiden muassa Golden Globe ja BAFTA -palkinnot tästä roolistaan.

Charles ihastuu elokuvan ensimmäisissä häissä amerikkalaiseen Carrie'en, jota näyttelee suloinen Andie MacDowell. MacDowell oli tehnyt juuri ennen tätä elokuvaa rooleja sellaisissa elokuvissa kuin Short Cuts - Oikopolkuja, Päiväni murmelina/Groundhog Day, The Player - Pelimies, Green Card sekä Seksiä, valheita ja videonauhaa/Sex, Lies And Videotape. Hän oli iso tähti, ei ainut koekuvattu tähti, mutta lopulta parhaiten siinä vakuuttanut. Ja onhan Andie MacDowell kerta kaikkinen täysosuma Carrien roolissa! Hänen suloinen hymynsä riisuu niin katsojan kuin Charlesin kaikista aseista.

Carrien ja Charlesin katseet kohtaavat, ja kipinä syttyy jo elokuvan ensimmäisissä häissä, ja tapaaminen johtaa jopa sänkyyn. Aamulla Carrie toteaa palaavansa Amerikkaan eikä Charles saa sanaa suustaan. Oudon sattuman oikusta heidät on kutsuttu myös elokuvan muihin häihin, vaikka näennäisesti he eivät liiku samoissa piireissä. Jokainen tapaaminen mutkistaa tilannetta, etenkin, koska kolmannet häät ovat Carrien omat. Ratkaiseva käänne tapahtuu -tietenkin- viimeisissä häissä.

Ohjaajan pallille istutettiin pitkän linjan tv-ohjaaja Mike Newell, jota ei hänen omien sanojensa mukaan tunneta työssään erityisesti demokratian kannattajana. Tässä leffassa hän kuitenkin suostui jakamaan päätäntävaltaa ja tekemään kompromisseja Richard Curtisin kanssa. Kokonaisuuden kannalta se oli luultavasti hyvä ratkaisu lukuunottamatta yhtä virhettä. Elokuvassa on yksi erityisen häiritsevä kauneusvirhe ja tyylirikko, ja se on Rowan Atkinsonin näyttelemä pappi, isä Gerald. Atkinsonin hahmo menee aivan liian pitkälle karkean komediakirjoittamisen ja -näyttelemisen puolelle, jotta se istuisi elokuvan muuhun kepeään tyyliin. Se sopii mainoosti Rowan Atkinson iltaan, mutta ei Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvaan. 'Kill your darlings' -ohje on jäänyt tässä huomiotta. Atkinsonhan on sinänsä hyvä näyttelijä ja armoitettu äänenkäyttäjä, joten hänen roolistaan olisi kyllä viilauksella saatu tähänkin hyvin istuva.

Kun kolmet häät ovat niitä seuraavaa hautajaisosuutta hyväntuulisemmat ja kepeämmät, niin ne tietysti petaavat herkistelyä ja kontrastia liikuttavalle ja hiljentävälle hautajaiskohtaukselle, jonka kruununa on John Hannahin kumppaninsa arkun äärellä pitämä muistopuhe. Kollektiivisen liikutuksen ja puhdistavan itkun voi suorastaan tuntea.

"..He was my North, my South, my East and West,My working week and my Sunday rest;My noon, my midnight, my talk, my song.I thought that love would last forever; I was wrong..."

Neljännet häät ovat romanttisen elokuvan kannalta hieman ongelmalliset, koska niistä tietää heti morsiamen paljastuttua, että tämä tulee jäämään yksinään alttarille. Muuta mahdollisuutta ei tarinassa ole, ja se on toki törkeän väärin hylättävää morsianta kohtaan. Päähenkilöiden asioiden järjestyminen ei oikaise tätä vääryyttä, vaan katsojan sympatia on kyllä hylätyn puolella. Jos kohta Carrien ja Charlesinkin, tietenkin.

Neljät häät ja yhdet hautajaiset on tietysti parhaimmillaan, kun ei yhtään tiedä, mitä odottaa, mutta toisaalta; se kestää monta katsomista eikä siitä yhtään heikkene.

Charles: Let me ask you one thing. Do you think - after we've dried off, after we've spent lots more time together - you might agree not to marry me? And do you think not being married to me might maybe be something you could consider doing for the rest of your life?

Carrie: I do.

Notting Hill (1999)

Neljät häät ja yhdet hautajaiset/Four Weddings and a Funeral (1994) oli täysosuma ja mukava menestyselokuva, jossa Hugh Grantin näyttelemä hajamielinen brittiaksenttiaan kauniisti käyttävä nuorimies ihastui amerikkalaiseen, saavuttamattomaan naiseen (jota näytteli upeasti ihanainen Andie MacDowell). Pitihän reseptiä hyödyntää. Tuloksena syntyi jälleen Richard Curtisin käsikirjoittama ja yhtä hieno variaatio Notting Hill (1999).

Ollaan Notting Hillin kaupunginosassa, jossa nuori heppu nimeltään William Thacker (Hugh Grant) pitää pientä matkaoppaita myyvää kirjakauppaa. Eräänä päivänä kauppaan tupsahtaa ostoksille hollywoodilainen tähtinäyttelijä, Anna Scott (Julia Roberts). Eikä siinä vielä kaikki. Vähän myöhemmin William lähtee hakemaan appelsiinimehua lähibaarista ja törmää kadulla kiireissään Annaan tuhoisin seurauksin. Molemmat saavat reilusti mehua päälleen. William tarjoaa Annalle mahdollisuutta tulla kotiinsa siistiytymään. Koti on ihan siinä vieressä sinisen oven takana. Anna empii ensin, mutta suostuu sitten ideaan.

William: Is this your first film?

12-vuotias: Well... actually it's my 22nd!

William: Any favorites among the 22?

12-vuotias: Working with Leonardo.

William: DaVinci?

12-vuotias: DiCaprio.

William: Of course. And is... is he your favorite Italian director?

Tällainen elokuva on tietysti täydellistä satua. Täydellistä ja ihanaa, mutta paradoksaalista kyllä saduissakin pitää olla oma sisäinen logiikkansa ja uskottavuutensa. Annan poistuminen Williamin kodista on elokuvan kriittinen kohta. Anna suutelee silloin äkkipäätä Williamia suulle, ja juuri tämä suudelma on katsojan koetinkivi. Onko se uskottava ja perusteltu? Siis mahdollinen?

Onhan sen oltava.

Kun elokuvan roolitusta pohdittiin, oli Julia Roberts tuottajien ykkösvalinta, joskaan he eivät uskoneet tämän tosielämän tähden hyväksyvän projektia. Toisin kuitenkin kävi, Roberts vakuuttui käsikirjoituksesta. Samoin Hugh Grant oli ilmiselvä valinta Williamin rooliin, olihan hänellä ja Richard Curtisilla jo lähes symbioottinen elokuvasuhde.

Julia Roberts on uskomattoman suloinen Notting Hillissä, ja Hugh Grant on aivan loistokunnossa. Elokuva lepää täysin heidän varassaan. Täyttä valkokangasmagiaa ja karismaa. Hyväntuulinen käsikirjoitus kuljettaa tarinaa sujuvasti kohti täyttymystä. Komediaksi tämä naurattaa kovin kevyesti, mutta koskettaa katsojan kaikkein romanttisimpia tunteita juuri oikealla tavalla. Liikutukseltakaan ei voi välttyä.

I'm also just a girl, standing in front of a boy, asking him to love her.

Tällaisien ainesten kanssa ei oikein voi epäonnistua. Ohjaajan tuolilla on istunut Roger Michell, joka kyllä on ohjannut elokuvia säännöllisen epäsäännöllisesti. Joukossa kelvollisia elokuvia, mutta eihän Michellin nimeä usein mainita, kun puhutaan persoonallisista auteur-ohjaajista. Ammattimies mutta ei kenties muuta. Käsikirjoittaja Curtis valitsi hänet Notting Hillin ohjaajaksi.

Elokuvan sivurooleja varmasti pohdittiin, mutta kukaan heistä ei oikeastaan nouse korvaamattomaksi ylitse pääparin. Itse asiassa, melkein toivoisi kiitetyn Rhys Ifansin sijaan jotakuta toista näyttelijää Williamin kämppäkaveriksi. Toki kiinnostavaa myös on se, että esimerkiksi Matthew Modine ja Alec Baldwin tekevät pienet roolit leffassa ilman krediittejä.

Elokuvassa on erilaisia sisäpiirivitsejä. Esimerkiksi Williamin asuntona toimivassa siniovisessa talossa on aikoinaan asunut käsikirjoittaja Richard Curtis. Ovi huutokaupattiin kuvausten jälkeen. Kun Annalta kysytään, paljonko hän tienasi viimeisimmästä elokuvastaan, hän mainitsee saman summan, jonka sai Notting Hillin tekemisestä. William lukee loppukohtauksessa Kapteeni Corellin mandoliini -kirjaa. Ohjaaja Roger Michellin piti ohjata seuraavana työnään sen filmatisointi, mutta hänen sairastumisensa muutti suunnitelmat. Julia Roberts näytteli Pelikaani muistio -leffassa, ja eräs asiakas tiedustelee Williamilta, myykö hän John Grishamin kirjoja. Williamin avatessa ruokakaapin, on siellä paputölkki, Mr. Bean on myös yksi Richard Curtisin töistä.

Elokuvassa ajan kulumista kuvataan näyttävällä, pitkällä kamera-ajolla, jossa Williamin kävellessä yhtä katua pitkin vaihtuvat kaikki vuodenajat. Lopputulos on onnistunut. Se kuvattiin kyllä yhden päivän aikana, mutta neljässä eri pätkässä, jotka morffattiin yhdeksi yhtenäiseksi otoksi. Pienenä yksityiskohtana voi huomata alussa raskaana olevan naisen, joka nähdään uudelleen otoksen lopussa nostamassa tuoretta vauvaansa.

Notting Hill on elokuva, jota on erityisen vaivatonta katsoa. Sen keston ajan ei tarvitse kantaa ei maailman kuin ei omiakaan henkilökohtaisia huolia harteillaan, vaan voi vain istua ja viihtyä ja nauttia huippuseurasta. Notting Hill on oman genrensä keskeinen teos.

Vampyyrintappajat (1967)

Roman Polanskin elokuvauran alkupuoli oli aika lailla tanssia voitosta voittoon. Esikoispitkä Veitsi vedessä/Nóż w wodzie (1962) syntyi Puolassa, josta ranskalaissyntyinen Polanski itse pakeni elokuvan ensi-illan aikoihin länteen. Veitsi vedessä oli elokuvana jo erittäin lupaava, ja se toimi ohjaajalleen oivallisena käyntikorttina Oscar-ehdokkuuksineen päivineen. Polanski asettui Englantiin. Englanninvuosina syntyi vahva kolmikko. Ensin ahdistava Inho/Repulsion (1965), joka huomioitiin Berliini elokuvajuhlilla erikoispalkinnolla. Sitten huumorilla ja draamalla tasapainottelevan oivallinen Umpikuja/Cul-de-sac (1966), joka nappasi tällä kertaa Berliinintuomisinaan pääpalkinnon, Kultaisen Karhun. Paitsi palkittuja olivat nämä elokuvat myös kassamenestyksiä.

Roman Polanskin päälle päin erilaiset elokuvat sisälsivät kuitenkin aika lailla keskenään komppaavaa tematiikkaa ja asetelmia. Ne sijoittuivat kaikki yhteen pieneen ja eristettyyn tilaan, ja niissä oli päähenkilöihin liittyvää uhkaa ja alistamista sekä valtakamppailua.

Vaikka seuraava elokuva oli jälleen tyystin toisenlainen sekä ulkoisesti että tyylilajiltaan, voi siitäkin kyllä löytää näitä yhdistäviä kohtia. Englanninkauden päätösteos oli Vampyyrintappajat/Dance of the Vampires (1967). Vastoin Polanskin tahtoa leikattiin elokuva tuottajan toimesta järjettömästi pariakymmentä minuuttia lyhyemmäksi Amerikan markkinoita varten, siihen kuvattiin selittävä animaatiojakso alkuun, ja sille annettiin uusi nimi The Fearless Vampire Killers, or Pardon Me, But Your Teeth Are in My Neck. Myös pääosanesittäjien äänet dubattiin Yhdysvaltoja varten. Eräänlainen harmi on se, että elokuva jostakin käsittämättömästä oikusta johtuen nykyään tunnetaan englanniksi nimenomaan tuolla The Fearless Vampire Killers -nimellä, vaikka se ei ole Polanskin sille alunperin antama.

Jälleen elokuvassa on pieni ydinjoukko, oikeastaan parivaljakko, joka joutuu eristettyyn, vihamieleiseen paikkaan, kreivi von Krolockin linnaan, jossa heille ei hyvä heilu. Nyt Polanski kuitenkin tarttui eurooppalaiseen satuun, tarinaan ihmisverta juovista vampyyreista. Kauhukuvastoinen aihe on epäilemättä sekä kiinnostanut että innostanut Roman Polanskia, joka toimi myös elokuvan toisena käsikirjoittajana. Kauhu lajityyppinä muodostui yhdeksi Polanskin leipälajiesta.

Tässä elokuvassa Polanskin käsittelytapa on kuitenkin humoristinen tahi oikeammin parodinen. Ohjaaja osoittaa tuntevansa aiheen ja perinteen ja kuvastot ja leikittelee niillä suvereenisti.

Tarinassa professori Abronsius (Jack MacGowran) saapuu apupoika Alfredin kanssa (ohjaaja Polanski itse!) syvällä Transylvainiassa sijaitsevaan syrjäiseen pikkukylään vampyyrin etsimisretkellään. Kyläläiset ja ympäristö vaikuttavat epäilyttäviltä, vaikkei kukaan tunnusta tietävänsä yhtään mitään vampyyreista. Miehet yöpyvät paikallisessa majatalossa, jossa Alfred ihastuu kylpevään kaunottareen, majatalonpitäjän Yoyneh Shagalin (Alfie Bass) somaan Sarah-tyttäreen (Sharon Tate). Alfred yrittää seurata epäilyttävää palvelijaa, kyttyräselkäistä Koukolia (Terry Downes) tämän käydessä asioilla majatalossa.

Eräänä yönä Alfred tirkistää avaimenreijästä kylpevää Sarahia ja näkee, miten kattoikkunasta syöksyy vampyyri tytön kimppuun. Kun Alfred ja professori ehtivät hätiin, ovat sekä Sarah että vampyyri hävinneet. He lähtevät hiihtäen jäljittämään vampyyriksi muuttuneen majatalon isännän jälkiä, ja päätyvät kreivi von Krolockin (Ferdy Maine, joka toimii myös elokuvan kertojana) linnaan. Kreivin itsensä he tapaavat synkässä salissa. Kreivi osoittautuu Abronsiuksen ironiseksi ihailijaksi, joka tuntee hyvin professorin tutkimusten kohteen.

"I am a night bird. I am not much good in the daytime."

Vieraat tapaavat myös kreivin Alfredista kiinnostuvan pojan Herbert von Krolockin (Iain Quarrier) ja he yöpyvät linnassa. Koska on jo aikaista, painuvat kreivi ja tämän poika Koukolin avustamana päiväpuulle kryptaan omiin arkkuihinsa. Levättyään lähtevät professori ja Alfred tutkimaan linnaa. Koukolin estäessä heiltä kryptaan pääsyn, etsivät he sinne toisen kiertoreitin ikkunankielekkeitä, muurinharjoja ja kattoja pitkin. Alfred pääseekin kryptaan, mutta professori Abronsius jää jumiin ikkuna-aukkoon. Hän ohjeistaa Alfredia nuijan ja puuvaarnan käytössä, mutta Alfredista ei ole surmaamaan vampyyreja.

Alfred lähtee uudelleen kiertotielle, mutta kuulee Sarahin laulavan ja löytää tämän, mistäpä muualta kuin kylpyammeesta. Alfred lupaa pelastaa Sarahin linnasta ja lähtee jatkamaan professorin irroittamista. Pelastushötäkässä putoaa vampyyrinkarkoitusvälineitä sisältävä laukku katolta syvyyksiin linnan ulkopuolelle.

Alfred tapaa linnassa Herbertin, joka alkaa lähennellä häntä. Alfred onnistuu pakenemaan Herbertiä, joka aloittaa vimmaisen takaa-ajon, ja siihen liittyy myös Abronsius. Miehet pakenevat linnan torniin, jonne ilmestyy myös kreivi von Krolock. Hän lukitsee lyhyen keskustelun jälkeen vampyyrintappajat torniin. Professori saa aatteen tunkea lunta tykinpiippuun, tukkia tykkiputki ja suunnata se ovea kohti. Vesihöyryn vauhdittama kuula pamauttaakin oven pirstaleiksi vapauttaen kaksikon pinteestä.

Linnan hautausmaalta ovat haudat auenneet ja sieltä nousseet vieraat saapuneet juhliin. Juhlissa kreivi paljastaa päävieraan: kauniin ja viattoman Sarahin. Professori Abronsius ja Alfred juonivat itsensä juhliin naamioituneina mukaan, mutta jäävät lopulta kiinni suuren peilin edessä. Musiikki lakkaa. Peilissä ei näy muita juhlijoita kuin ihmiskolmikko.

Seuraa lopputakaa-ajo, jossa professori, Alfred ja Sarah pakenevat linnasta hevosen vetämässä reessä arkun kannella pulkkailevan Koukolin jahdatessa heitä. Koukol ajautuu jyrkänteeltä alas susien suuhun, ja matkalaiset ovat turvassa. Silloin Sarah paljastaa vampyyrinhampaansa. Sen sijaan että olisi tukahduttanut vampyrismin maailmasta. levittää professori seurueineen sitä nyt eteenpäin.

"That night, fleeing from Transylvania, Professor Abronsius never guessed he was carrying away with him the very evil he had wished to destroy. Thanks to him, this evil would at last be able to spread across the world."

Polanski kertoo saaneensa idean elokuvasta istuessaan Pariisin elokuvateattereissa katsomassa vanhoja kauhuelokuvia yhdessä ystävänsä ja luottokäsikirjoittajakumppaninsa Gérard Brachin kanssa. Polanskia oli jäänyt vaivaamaan niissä se, että yleisö nauroi elokuville itselleen, ei niiden huumorille. Voisiko tästä genrestä tehdä elokuvan, joka olisi hyvä, ja jossa naurettaisiin tarkoitukselliselle huumorille, ei tahattomalle? Polanski ja Brach alkoivat kirjoittaa elokuvaa, joka olisi nokkela, elegantti ja visuaalisesti miellyttävä. Kirjoitusprosessi etenikin miehiä itseään tyydyttävällä tavalla.

Roolituksen suhteen Polanskilla oli jo kirjoitusvaiheessa mietittynä professori Abronsiuksen  esittäjä. Hän olisi irlantilainen Jack MacGowran, joka oli ollut mukana Polanskin edellisessä Umpikuja-leffassa, mutta kovin pienessä roolissa. Polanski oli mieltynyt sekä hänen näyttelijäntyöhönsä että itse mieheen, joka ei turhia valitetellut Umpikujan haastavissa olosuhteissa. MacGowranista tehtäisiin höperön innostunut ja lumihuuruinen Albert Einstein. Ja kyllähän Jack MacGowran on täydellinen tässä roolissaan. Hän on hyvä replikoija, uskottavan täynnä intoa ja arvovaltaa ja pystyy samalla koheltamaan slapstick-komedia parhaimpia perinteitä kunnioittavalla tavalla.

"A castle without a crypt is like a unicorn without a horn."

Myös kreivin Herbert-poikaa esittävä Iain Quarrier oli Polanskin vanha tuttu ja nähty pikkuroolissa samaisessa Umpikuja-filmissä. Quarrier ei ollut lähtökohtaisesti näyttelijä, mutta hän tekee mainion ja välttämättömän roolin homoseksuaalina vampyyrina. Muuten voimakaksikkomme ei voisi kokea vampyyrien tuomaa seksuaalissävytteistä uhkaa, koska linnan vakioasukkaisiin ei kuulu naisia.

Polanski itse halusi näytellä tärkeää apupoika Alfredin roolia, vaikka tuottaja olisi halunnut hänen mielummin keskittyvän vain ohjaamiseen. Polanski oli taivutettu luopumaan näyttelemisestä esikoiselokuvassaan Veitsi vedessä, ja tällä kertaa hän piti päänsä ja näytteli roolin. Eikä siinä mitään, Roman Polanski osaa kyllä näytellä omissa rajoissaan.

Naispääosaankin Polanskilla oli näyttelijä mietittynä. Hän oli aiemmin tutustunut punatukkaiseen Jill St. Johniin, joka oli juuri passeli näyttelemään hänen Sarahiaan. Tuottajalla oli toisenlaisia suunnitelmia. Yhtiöllä oli usean vuoden sopimus nuoren amerikkalaisen Sharon Taten kanssa, jota tyrkytettiin nyt Polanskille. Polanski ei ihastunut ajatukseen eikä pitänyt Tatea ulkoisesti sopivana Sarahin rooliin. Polanski ja Tate tapasivat, mutta Polanskin pää ei kääntynyt. Jill St. John olisi täydellinen Sarah. Lopulta tuottajat vaativat koekuvausta, jonne Tate tuli peruukissa, ja Polanski muutti mielensä.

Ohjaaja avioutui myöhemmin Sharon Taten kanssa vuonna 1968 Lontoossa, ja he muuttivat Amerikkaan. Elokuvahistorian traagisiin ja dramaattisiin lukuihin kuuluu seuraavana vuonna tapahtunut raskaana olleen Sharon Taten murha.

Polanski halusi elokuvaansa lunta, ja etsintöjen jälkeen täydellinen maisema linnoineen löytyi Itävallasta. Päivää ennen kuvausten alkamista sää muuttui, ja lumi alkoi sulaa. Alkoi kuumeinen uuden lokaation etsintä. Uudeksi paikaksi valikoitui seutu Italian alpeilta. Ikävä kyllä, siellä ei ollut linnaa, joten sellainen piti rakentaa myöhemmin studioon, jonne rahdattiin tonnikaupalla suolaa ja muovirakeita lunta markkeeraamaan.

Kuvaukset alpeilla olivat raskaat, kun kalustoa piti rahdata syvässä lumessa uusissa maisemissa, mutta filminauhalle tarttui muutamia erityisen näyttäviä kuvia. Esimerkiksi lopun ruumisarkkutakaa-ajo otettiin useaan kertaan, jotta ajoitus saataisiin täydelliseksi arkun sujahtaessa hiuksen hienosti reen editse. Hiihtokohtauksissa Polanski kertoi sujutelleensa itse ilman stunt-korvaajaa.

Vampyyrintappajien kokonaistunnelmaan kuuluu ilman muuta sen musiikki. Polanski käytti tässäkin elokuvassaan säveltäjänä Krzysztof Komedaa, jonka luoma musiikki tukee oivallisesti Polanskin pyrkimyksiä.

Vuonna 1997 Roman Polanski ohjasi Wienissä elokuvaan pohjautuvan musikaaliadaptaation Tanz der Vampire, jossa ei Komedan musiikkia kuultu, vaan sen sijaan sen oli säveltänyt Jim Steinman. Myöhemmin tätä musikaalia on esitetty useassa maassa, myös meillä Suomessa. Elokuvan ilmestyessä Suomen valkokankaille ei sen parodinen ote auennut heti kunnolla, koska meillä sensuuri oli aika lailla kieltänyt varhaiset kauhuelokuvat.

Hollywood - Elokuvan päätepysäkki (2002)

Woody Allen on yksi elokuvamaailman kiistatta suuria nimiä - ja tottakai samalla kiistellyimpiä. Etenkin ulkoelokuvalliset syyt ovat näiden Allenia suomivien mielipiteiden pontimena, ja se on elokuvan kannalta iso sääli. Tottakai toisaalta on ikiaikainen kysymys, voidaanko teos koskaan kokonaan irrottaa tekijästään?

Allen aloitti elokuvaopintoja 1950-luvun alkupuolella, mutta keskeytti ne päästessään kirjoittamaan materiaalia koomikoille. Tästä olikin lyhyt harppaus omaan stand up -uraan. Kirjoittajana Woody Allen on parhaimmillaan omintakeinen ja läkähdyttävän hauska. Hän löytää koomista sanottavaa arjen pienistä yksityiskohdista, seksistä ja tietysti uskonnoista, etenkin juutalaisuudesta.

Elokuva Hei Pussycat/What's New Pussycat (1965) oli Allenin käyntikortti elokuvamaailmaan. Allen käsikirjoitti sen ja myös näytteli siinä, joskaan hänen debyyttiroolinsa ei ollut kovin suuri. Roolin koosta huolimatta Allen kyllä herätti huomiota jo tässäkin persoonallisella ilmaisullaan.

Loppu on historiaa, oleellista elokuvahistoriaa. Elokuva elokuvalta allenilainen elokuvakäsitys ja tyyli ovat vahvistuneet sekä tekijän toimesta että katsojan mielessä. Allen itse vähättelee usein omaa ohjaajantaidettaan ja toteaa antavansa näyttelijöilleen vapaat kädet ja ottavansa siitä sitten kunnian itselleen. Niin tai näin, mikään loputtomien otosten hinkkaaja hän ei ole.

Ei ole kovinkaan yllättävää, että jossakin vaiheessa uraansa Allenille on tullut tarve ja tilaisuus tehdä elokuvaa ja sen tekemistä kommentoiva teos. Näin kävi vuonna 2002, kun Hollywood - Elokuvan päätepysäkki/Hollywood Ending näki päivänvalonsa. Päälle päin se on harmiton pikku vitsi ohjaajasta, joka ohjaa elokuvan sokkona. Hassunkurinen ajatusleikki, josta voi väsätä hihityttävän komedian.

Itse asiassa kyse on suuremmasta ja syvemmästä näkemyksestä ihmisen sokaistumisesta ja sokeudesta nähdä itselleen itsestäänselviä ja oleellisia asioita. Tähän me kaikki syyllistymme joka ainoa päivä, kun elämä näköjään rullaa turvallisella radallaan arjesta toiseen.

Hollywood-leffassa hieman nukkavieruja villatakkeja ja flanellipaitoja käyttävä, sarkastisia vitsejä laukova ja epävarmasti änkyttävä pikkumies muistuttaa kovasti Woody Allenia. Tätä analogiaa ei ole vaivauduttu tai haluttukaan peitellä. Elokuvan ohjaaja Val Waxman on elokuvan ohjaaja Woody Allen. Val on vahaa Allenin käsittelyssä.

Vaxman saa kymmenen vuoden mainoselokuvaperodinsa jälkeen mahdollisuuden ohjata ison budjetin studioelokuvan. Kantona kaskessa on se, että työtä tarjoaa hänen ex-kumppaninsa Ellie, ja tuotantoyhtiön pomona on mies, joka Ellien häneltä vei, Hal Yeager (Treat Williams). Syntyy dilemma halun ja tahdon välillä.

"You know, I would kill for this job, but the people I want to kill are the people offering me the job."

Ihan helppo ei ole Ellienkään saada Hal vakuuttumaan Valin olemaan paras valinta tämän elokuvan puikkoihin. Val päätyy ottamaan pestin vastaan. Hän tekee castausta saaden nykyisen hieman bimbomaisen tyttöystävänsä pikkurooliin mukaan ja palkkaa kuvaajaksi kiinalaisen elokuvaajan, joka ei puhu sanaakaan englantia. Ja juuri kuvausten ollessa alkamassa Val istahtaa sohvalle ja huomaa olevansa sokea.

Tutkimukset eivät vahvista mitään fysiologista ongelmaa, kyse täytyy olla psykosomaattisesta vaivasta. Yhtä kaikki, Val ei näe kerrassaan mitään. Hänen ystävänsä ja managerinsa Al (Mark Rydell) saa Valin taivuteltua pitämään pestin. Hän olisi kyllä Valin silmät kuvauspaikalla. Manageria ei kuitenkaan setissä suvaita, ja he keksivät turvautua kiinalaisen kuvaajan tulkkiin, nuoreen opiskelijapoikaan.

Jonkin aikaa homma toimii periaatteessa: Valin salaisuus säilyy, mutta otokset ovat mitä sattuu. Kuvaaja alkaa hermostua apulaisensa ja Valin jatkuvaan supatteluun ja yhdessä liikkumiseen, ja apulainen saa potkut. Al keksii uuden suunnitelman: paljastetaan salaisuus kuvauspaikalle tulleelle Ellielle. Tämä huomaa vaarantaneensa kaiken elämässään halutessaan Valin ohjaajaksi, joten hän ei lopulta voi kuin suostua petoksen jatkamiseen. Tulos on monella tapaa katastrofi ja ennen kaikkea elokuvan kannalta. Ilman näkemyksellistä ohjaajaa on kuvattu kaikenlaista sekulia: kuvakulmat, rajaukset, valaistukset ja näyttelijäntyö ovat mitä sattuu ja vähän sinne päin, ja lopulta tämä selviää myös Halille, joka saapuu kuvauspaikalle, ja katsoo salaa päivän otoksia.

Elokuva viimeistellään. Val ja Ellie katsovat sen, ja kumpikin toteaa tuloksena olevan roskaa.

"Call Dr. Kevorkian."

Koeyleisö havaitsee saman ja niin havaitsevat tietysti kriitikotkin. Kaikki on menetetty.

Paitsi että Val ja Ellie löytävät toisensa uudelleen. Myös Val ja hänen punkkaripoikansa Tony saavat kauan kadoksissa olleen yhteyden toisiinsa, ja juuri tämä yhteys tuntuu olevan elokuvan yksi oleellisista kulmakivistä ja herkkä kohta. Ja tulee vielä loppukommenttikin. Ranskalaiset ovat elokuvaan hassuna, he pitävät sitä mestariteoksena ja Val saa Ranskasta työtarjouksen. "Thank God the French exist." Val ja Ellie lähtevät Ranskaan. Ilmiselvä heitto arvostukseen, jota esimerkiksi Alfred Hitchcock sai ensin ranskalaisilta, ennen Hitchin nostamista tekijämiesten podiumille Amerikassa.

Hollywood Ending on vitsien runsaudensavi. Se sisältää kosolti nokkelaa huomiointia ja kommentointia sekä ylimalkaan ihmisluonnosta että eritoten elokuvamaailmasta vailla kuitenkaan kaunaa tai kohtuutonta ilkeyttä. Varmasti yhtä jos toista on Allenin hihaan tarttunut viiden vuosikymmenen filmimatkalla. Hollywood on sujuva ja viihdyttävä elokuva sellaisenaan, ja se upea allegoria olennaisen löytämisestä. Sen lisäksi se on roimasti aliarvostettu elokuva. Hollywood Ending -elokuvassa on lisäksi erittäin hyvä roolitus. Téa Leoni on esimerkiksi omassa roolissaan huiman hyvä.

Big Trouble (1986)

John Cassavetes on amerikkalainen merkkiohjaaja, joka ansaitsi arvonantonsa pienimuotoisten, valtavirtaa hylkivien elokuvien auteurina. Hyvin usein Cassavetes sekä käsikirjoitti että ohjasi omat elokuvansa. Big Trouble (1986) jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen, ja se on monessa suhteessa erikoinen tapaus Cassavetesin uralla.

Elokuvan ohjaamisen aloitti Big Trouble -leffan käsikirjoittajanakin toiminut Andrew Bergman. Itse asiassa Bergman aloitti oman uransa nimenomaan käsikirjoittajana eikä ollut ohjannut ennen Big Trouble'a kuin yhden pitkän elokuvan. Big Trouble'n kuvaukset olivat edenneet noin kolmanneksen, kun Bergman jätti tuotannon, ja toinen pääosanesittäjistä, Peter Falk, kutsui vanhan ystävänsä John Cassavetesin hätiin. Syystä tahi toisesta ohaaja suostui tähän paikkokeikkaan.

Tietämättä kuvausjärjestyksestä, on aika vaikea lopulta erottaa, mikä on Cassavetesin ja mikä Bergmanin ohjaamaa kuvaa, ja onko sillä sitten niin väliäkään. Lopputulos on elokuva, joka yllättää joka käänteessään. Se ei ole välttämättä huono meriitti elokuvalle, jos kohta ei aina erityisen hyväkään. Big Trouble on elokuvallinen sillisalaatti tai runsaudensarvi, miten vain, jossa valmis käsikirjoitus lie välillä unohdettu tarkoituksellakin sivupöydälle ja annettu kameroiden vain pyöriä näyttelijöiden improvisoidessa. Elokuvacrediteissä seurauksena oli ainakin se, että sekä käsikirjoittaja että tuottaja halusivat vetää nimensä pois elokuvasta. Bergmanin nimi jäi kirjoittajapseudonyyminä 'Warren Bogle', jonka arvellaan syntyneen Warren Beattyn ja W.C. Fieldsin käyttämän 'Charles Bogle' -pseudonyymin hybridinä. Tuottaja Mike Lobell veti nimensä kokonaan pois, minkä seurauksena elokuvan alkuteksteissä ei näy tuottajan tuottajaa.

Big Trouble'n syntyyn liittyy muitakin vastoinkäymisiä, ainakin Columbia-yhtiön kannalta. Big Troublen alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui pastissimaisen löyhästi Universalin vanhaan Billy Wilderin filmiin Nainen ilman omaatuntoa/Double Indemnity (1944). Universal suostui antamaan oikeuden tehdä uusintaversion Nainen ilman omaatuntoa -leffasta, jos se puolestaan saisi oikeuden uuteen Columbialla olevaan scifi-käsikseen. Vaihto järjestyi. Columbia sai tehdä Big Trouble'n, joka ei erityisemmin menestynyt ja Universal elokuvan Paluu tulevaisuuteen/Back to the Future (1985), yhden 80-luvun suurista hiteistä.

Elokuva alkaa suht normaalina. Adam Arkinin esittämä vakuutusvirkailija Leonard Hoffman kipuilee rahaongelmansa kanssa. Hänen lahjakkaat kolmoispoikansa on hyväksytty Yaleen, mutta lukukausimaksut ovat perheelle ylivoimaisen suuret. He eivät saa mistään kasaan vaadittavia summia.

"They want two hundred thousand dollars to send three kids to Yale for four years."

Toimistossa Leonardin pomo O'Mara (Charles Durning) ja muut onnittelevat poikien opiskelupaikasta tietämättä rahahuolista. Leonard käy vielä puhumassa firman pomolle, vanhalle Yalen kävijälle, Winslowille (Robert Stack) asiasta, mutta ei saa tältä myötätuntoa.

Eräällä myyntikeikallaan Leonard tulee komeaan kartanoon, jossa asuu eksentrinen pariskunta. Hemaiseva Blanche Rickey (Beverly D'Angelo) ja hänen seikkailullinen miehensä Steve (Peter Falk). Käy ilmi, että Stevellä on vakavia sydänongelmia, ja hän on kuolemassa pian. Vaimo on kuitenkin luvannut nopeuttaa kuolemaa tappamalla miehensä yllättäen. Leonardin päässä alkaa raksuttaa, mutta hän ei tohdi heti esittää suunnitelmaa. Stevellä ei ole henkivakuutusta.

Toisen tapaamisen seurauksena syntyy suunnitelma: Steve ottaa harvinaisen henkivakuutuksen, jonka voi lunastaa vain, mikäli henkilö kuolee putoamalla junasta. Beverly kuristaa Leonardin silmien alla Steven, ja Leonard nousee junaan pukeutuneena samanlaiseen asuun kuin Steve ja hyppää junasta.

Myöhemmin Leonard kutsutaan johtaja Winslowin toimistoon yhdessä O'Maran kanssa. Paikalla on myös sureva leski sekä hänen kalju asianajajansa. Leonard tunnistaa asianajan Steveksi ja tajuaa tulleensa itsekin petkutetuksi. Viimeistään tässä vaiheessa elokuva alkaa karata kovin omintakeisille urille, joista ei aina juuri logiikkaa löydä. Outoa kyllä, se ei haittaa lainkaan. Jopa päinvastoin, Jos filmi olikin viihdyttävä jo alkuosaltaan, niin tämä yllätyksellinen poukkoilu ja kohtausten kummalliset U-käännökset tekevät leffasta tuplaten kiinnostavan ja makeat röhönaurut tarjoavan. Aivan päätöntä ja katsojan odotuksia kunnioittamatonta touhua ja juuri siksi upeaa!

Cassavetes-elokuvaksi lopputuosta ei hetikohta tunnista, mutta luultavasti ohjaaja ei ole pitänyt sillä niin väliäkään? Oliko tämä elokuva hänelle ylipäätään pakkopullaa vai hauskanpitoa?

Big Trouble on ilman muuta katsomisen väärti elokuva monessa mielessä. Peter Falk esimerkiksi osoittaa nerokkuutensa näyttelijänä. Usein häntä pidetään vain synonyyminä Columbolle, mikä sekään ei ole yhtään huono asia, mutta Falk on kyllä aivan omintakeinen näyttelijä, minkä myös Big Trouble komeasti osoittaa. Hän tekee roolinsa hyväntuulisen kevyesti, mutta ilmehtii miimisesti usein täysin eri tavoin kuin olettaisi. Alan Arkin on täydellinen kumppani Falkin viereen. Miehet muodostivat muutamaa vuotta aiemmin jo pääosaduon elokuvassa Älkää ampuko hammaslääkäriä/The In-Laws (1979), joten heillä oli, mistä kompata. Arkinin eksyksissä oleva jokamies, josta kuoriutuu rikollinen, on loistava.

Robert Stack muistetaan Elliot Nessinä Lahjomattomat-sarjasta, mutta hänhän on monipuolinen näyttelijä, joka hallitsee vakavan komediallisen roolin taitavasti. Charles Durning joutuu tekemään hiljaista taustatyötä läpi filmin, kunnes räjäyttää pankin suojautuessaan luodeilta huppuun kääriytyneenä. Hillitöntä. Alan Arkin maistelemassa norjalaista silakkalikööriä tai hyppimässä pommin päällä mielipuolisena. Ja niin edelleen. Tajunnanvirta muuttuu uskottavaksi elokuvataiteeksi katsojan silmien edessä. Silmänkääntötemppu joka pitää itse nähdä.