Memento (2000)

On hieman hankala sanoa tarkalleen, minkälainen on ohjaaja Christopher Nolanin kädenjälki, mutta ehdottomasti hänellä on sellainen. Nolan on vakiinnuttanut nimensä yhteyteen positiivisen auran. Hänen jokainen elokuvansa on jossakin määrin mielenkiintoinen ja omaperäinen, eikä hän silti missään määrin toista omaa kaavaansa.

Nolan ohjasi uransa alkupuolella heti täysosuman, nurinkurisen mysteerileffan nimeltään Memento (2000). Pelin henki tehdään selväksi heti ensimmäisistä otoista, jotka ajetaan takaperin, ja siinä elokuvan tekninen oivallus on tiivistettynä. Mementon tarina kerrotaan nurinkurisessa järjestyksessä. Se etenee sanamukaisesti lopusta alkuun lyhyin kohtauksin. Lukuunottamatta mustavalkoisia kohtauksia, joilla on oma logiikkansa, ja johon kietotuuu oleellisen Sammy Jenkinsin (Stephen Tobolowsky) henkilöllisyys ja tarina.

Ratkaisu on varmasti kutkuttanut tekijöitä, ja se on perusteltu päähenkilön lähtökohtaisen ongelman takia: Guy Pearcen maininiosti näyttelemä Leonard kärsii muistiongelmista. Hän muistaa vain häivähdyksen lyhyen hetken juuri tapahtuneita asioita, ja siksi hän kirjaa niitä ennen unohdusta muistiin lappuihin, valokuviin ja omaan ihoonsa. Tälle juonen idealle on myös lääketieteellistä pohjaa, joka perustuu hippocampuksen vahingoittumiseen. Se vaikeuttaa uusien muistojen syntymistä.

Leonard yrittää selvittää, kuka raiskasi ja tappoi hänen vaimonsa (Jorja Fox). Ongelmia riittää, koska tutkimukset ja tulokset tahtovat unohtua ja hävitä ja vääristyä. Todellisuus vääristyy myös katsojalla, kun hän saa tipoittain uutta tietoa ja tekee sen pohjalta omat johtopäätöksensä, jotka eivät välttämättä ole oikeita.

Elokuva on loputtoman puhelias. Siinä on runsaasti dialogia, mutta myös mykkien kuvien taustalla kuullaan Leonardin päänsisäistä ääntä, epäluotettavaa kertojaa sananmukaisesti. Leonard selittää monologissaan tilannetta itselleen ja antaa informaatiota katsojille. Kuten elokuvan edetessä käy ilmi, ovat hätiköidyt johtopäätökset harhaanjohtavia. Toisaalta, kun kerran tiedetään Leonardin muistin tilanne, voiko hänen päätelmiinsä, havaintoihinsa ja edes muistiinpanoihinsa luottaa?

Leonard: Memory can change the shape of a room; it can change the color of a car. And memories can be distorted. They're just an interpretation, they're not a record, and they're irrelevant if you have the facts.

Leonard muistaa kaiken tapahtuneen ennen tragediaa ja siinä itsekin saamaansa päävammaa. Sillä selitetään hänen toimintakykyään ja vanhempia muistoja ja tuntemuksia. Tämän avulla hän suhailee sujuvasti ympäri kaupunkia autollaan ja toisaalta selviää välttämättömistä arkirutiineista.

Juoni on kaksinkertainen. Samalla kun kertomus alkaa aueta kerros kerrallaan, saa katsoja selville hirveän, tietoisen petoksen. Petoksen, johon ensin näyttäisivät olevan syyllisiä tarinaan kietoutuvat muut henkilöt, ja katsojan valtaa välitön ja välttämätön tarve huutaa Lennylle "Varo! Ei se ole noin!" Käsikirjoittajat eivät ole kuitenkaan tyytyneet edes tähän, vaan vievät idean aivan uudelle tasolle, mitä pidemmälle ehditään. Leonard itse hakee elämälleen mielekkyyttä.

Yhdellä katsomisella Memento on melkoinen kokemus, mutta sen jälkeen "loppuratkaisu" on auttamatta pilalla. Samaa kiehtovaa pohdinnan tunnetta ei enää uusilla kerroilla saa. Toisaalta. Memento ei oikein aukene yhdellä katsomisella ja vähintäin haluaa nähdä uudelleen ne elokuvan ensimmäiset kohtaukset, johon tarina päättyy. Siltikin Memento jättää lukuisia kysymyksiä auki ja monille tulkinnoille on pelivaraa. Epäloogisuuksiakin tottakai löytyy, jos niitä haluaa haravoida ymmärtämättä elokuvateollisuuden perimmäsitä ideaa.

Elokuvahan perustuu Christopher Nolanin veljen, Jonathan Nolanin, alkuperäistarinaan "Memento Mori", joka myös julkaistiin elokuvan jälkeen.

Mementosta on tehty myös "oikeinpäin" etenevä versio ainakin joihinkin dvd-paketteihin (Easter Egg -kätköihin), mutta itse elokuvakokemusta ajatellen, se on tietenkin naurettava epäelokuva. Memento-elokuva hienous on juuri sen ainutlaatuisessa rakenteessa. Se on elokuvan ydin, clou ja se juttu.

Itse elokuva kuitenkin kuvattiin mahdollisuuksien mukaan kronologisessa järjestyksessä ja melko nopealla tahdilla (25 kuvauspäivässä). Guy Pearce tekee leffassa hyvää jälkeä, mutta hän ei ollut Leonardin rooliin ensimmäinen valinta. Muun muassa Alec Baldwin, Aaron Eckhart, Brad Britt sekä Charlie Sheen olivat harkinnassa.

Joe Pantoliano tekee myös huippuhyvän Teddyn roolin ja on keskeisessä osassa tarinaa. Hän on ilmeikäs ja käyttää ääntään hyvin (vaikka ohjaaja itse dubbasikin Pantolianon tietämättä yhden repliikin lopun uusiksi!). Onko hän lintu vai kala vai liukas matelija? Lennyn versio nähdäään heti elokuvan alussa.

Teddy: You don't want the truth. You make up your own truth.

Memento pitää otteessaan ensimetreiltä lähtien eikä irrotta ennen lopputekstejä. Niiden jälkeenkin se laittaa miettimään juuri nähtyä, ja se jos mikä on hyvän elokuvan, hyvän teoksen merkki.