Fisher King (1991)

Kun puhutaan brittihuumorista, niin koskaan tai ainakaan ihan lähiaikoina pystytään tuskin ohittamaan Monty Python -ryhmää ilman mainintaa. Kaikki pitää aina asettaa kontekstiinsa, ja olihan pythoneiden huumorikäsitys ja ohjelmamuoto jotakin aivan toisenlaista kuin mihin oli totuttu ja mitä odotttiin 1960-luvulla, mutta vaikka tämäkin vaatimus unohdettaisiin, niin ohjelman teknisestä kökköydestä riippumatta huumori on yhäkin omintakeista ja isolta osaltaan relevanttia.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa tästä komediaryhmästä puhuttaessa sitä, että kyse ei itse asiassa ollut lainkaan homogenisesta porukasta, ryhmän elo ei aina ollut kovin auvoista eikä yksituumaistakaan, vaan sielläkin jakauduttiin ryhmän sisäisiin tiimeihin.

Monty Python -ryhmässä toimi työpareja ja yksin kirjoittavia, mutta heidänkin ulkopuolellaan sitten vielä ainoa todellinen muukalainen, yhdysvaltalainen Terry Gilliam, jonka käsialaa sarjassa ovat erityisesti sen välikkeinä ja liimanakin toimineet hulvattomat animaatiot. Gilliam sai niihin aika vapaat kädet, jotka liikkuivatkin sitten melko levottomasti.

Terry Gilliam ohjasi yhdessä toisen pythonin, Terry Jonesin, kanssa vielä pythoneiden toisen leffan Monty Pythonin hullu maailma/Monty Python And the Holy Grail (1974), ennen kuin alkoi katsastaa mahdollisuuksia omiin projekteihin. Gilliamin persoonallinen kädenjälki ja elokuvantaju alkoi näkyä myös näissä valkokangasleffoissa. Ne alkoivat rönsyillä arvaamattomiin suuntiin.

Vuonna 1991 oli takana jo neljä muuta elokuvaa, kun ensi-iltaan tuli Fisher King/The Fisher King -niminen elokuva, jossa Graalin maljalla oli taas oma, keskeinen merkityksensä. Fisher King alkaa coolin ja kaikesta piittaamattoman ihmisvihaajaradiodeejiin, Jack Lucasin (Jeff Bridges) työmaalta. (Hahmoon on otettu vaikutteita Howard Sternin tavasta tehdä radiota.) Tämä deejii tulee ylimielisyyksissään välillisesti aiheuttaneeksi verilöylyn ravintolassa.

Alkaa Jackin alamäki, joka johtaa hänet lopulta töihin nuhruiseen videovuokraamoon, jonka omistaa hänen tyttöystävänsä Anne (roolistaan Oscar-palkittu Mercedes Ruehl). Huonona hetkenään Jack lähtee masennuksissaan tekemään itsemurhaa, kun hänen kimppuunsa hyökätään. Jackin pelastaa harhainen hamppari Parry (Robin Williams), joka höpisee Jackille uskomattomia juttuja newyorkilaisesta asunnosta löytyvästä Graalin maljasta.

 It begins with the king as a boy, having to spend the night alone in the forest to prove his courage so he can become king. Now while he is spending the night alone he's visited by a sacred vision. Out of the fire appears the Holy Grail, symbol of God's divine grace. And a voice said to the boy, "You shall be keeper of the Grail so that it may heal the hearts of men." But the boy was blinded by greater visions of a life filled with power and glory and beauty. And in this state of radical amazement he felt for a brief moment not like a boy, but invincible, like God, so he reached into the fire to take the Grail, and the Grail vanished, leaving him with his hand in the fire to be terribly wounded. Now as this boy grew older, his wound grew deeper. Until one day, life for him lost its reason. He had no faith in any man, not even himself. He couldn't love or feel loved. He was sick with experience. He began to die. One day a fool wandered into the castle and found the king alone. And being a fool, he was simple minded, he didn't see a king. He only saw a man alone and in pain. And he asked the king, "What ails you friend?" The king replied, "I'm thirsty. I need some water to cool my throat". So the fool took a cup from beside his bed, filled it with water and handed it to the king. As the king began to drink, he realized his wound was healed. He looked in his hands and there was the Holy Grail, that which he sought all of his life. And he turned to the fool and said with amazement, "How can you find that which my brightest and bravest could not?" And the fool replied, "I don't know. I only knew that you were thirsty."

 (Parry)

Myöhemmin Jackille selviää, että Parry on todellisuudessa sekaisin mennyt entinen collegen opettaja Henry Sagan, joka istui vaimoineen juuri samaisena murhailtana samaisessa ravintolassa, jonne pyssymies saapui. Henryn vaimo menehtyi ammuskelussa. Jack alkaa tuntea omantunnonpistoksia, ja yrittää auttaa Parrya tämän kaukorakkauden toteuttamisessa. Rakkauden kohde on manhattanilaisen kustantamon kömpelö konttoristi Lydia (Amanda Plummer), joka saa työpaikalleen laulavan kukkalähetin ja päätyy kaksoistreffeille Parryn sekä Jackin ja Annen kanssa.

Treffit onnistuvat, ja Parry tunnustaa Lydialle rakkautensa, mutta ei pyri tämän luo yömyssylle, vaan jää kaupungille. Parry näkee Punaisen Ritarin hyökkäävän kimppuunsa ratsuineen ja pakenee tätä samalle ranta-alueelle, jossa hän aiemmin pelasti Jackin. Sama juippikaksikko käy  nyt hänen kimppuunsa ja hakkaa Parryn sairaalakuntoon. Parry menee katatoniseen lukkoon ja katoaa jonnekin sisälleen.

Myös Jackin elämässä tapahtuu. Hän haluaa erota Annesta ja ottaa yhteyttä manageriinsa Louhun (David Hyde Pearce) käynnistääkseen julkkisuransa jälleen. Hän kuulee Parryn tilasta ja pukeutuu lopulta Parryn vermeisiin ja kiipeää Parryn aiemmin osoittamaan mahtirakennukseen ja tunkeutuu sen sisään. Sisältä hän löytää Parryn lehtileikkeestä näyttämän Graalin maljan, joka osoittautuu palkintopokaaliksi. Huoneistosta Jack löytää myös sen omistajan tajuttomana itsemurhayrityksen johdosta, ja hän laukaisee tarkoituksella poistuessaan varashälyttimen ja pelastaa näin asunnon omistajan hengen. Graalin maljan Jack vie Parrylle sairaalan vuodeosastolle. Parry palaa lopulta tajuihinsa.


Jack ja Parry johtavat osaston potilaiden kuoroa heidän laulaessaan yhtä elokuvan tunnuskappaleista, "How About You" (Ralph Freed-Burton Lane, 1941).

I like New York in June, how about you
I like a Gershwin tune, how about you
I love a fireside when a storm is due
I like potato chips, moonlight
Motor trips, how about you

Lydia on käynyt päivittäin Parryn luona koko ajan, ja hän tulee paikalle myös nyt. Myös Anne ja jack tekevät sovinnon. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa Jack ja Parry makaavat alastomina Central Parkin puiston nurmikolla tähtiä katsomassa.

Terry Gilliamilla on koko uransa ajan ollut taipumus suuruudenhulluuteen ja kahjoihin kokeiluihin, joista kaikki eivät ole päättyneet aivan hyvin. Monet hankkeista ovat tyssänneet jo ennen kuvauksia ja osa kuvausten jo alettua. Niin tai näin, oma, tunnistettava kädenjälkensä Gilliamilla kuitenkin on ja rutkasti sekä mielikuvitusta että näkemystä. Ei kuitenkaan täysin vapaita käsiä eikä budjettia.

Näihin ongelmiin nähden Fisher King on hyvä ja jopa tasapainoinen työ. Siinä on riittävä määrä hassunkurisuutta, luovuutta, oivalluksia, uskallusta sekä liikuttavaa draamaa, että keitos kiehuu ja poreilee ja kutittaa makunystyröitä.

Jeff Bridges tekee tällaisen roolin vasemmalla kädelläänkin. Hän on tehnyt lukuisia renttumaisia ja löysästi artikuloivia ulkopuolisia uransa varrella. Häneltä tämä käy. Ehkä se on jo klisee, mutta ainakin se on lajissaan uskottava klisee.

Robin Williamsin ura on problemaattisempi, kuten oli mies itsekin. Hänen oma elämänsä oli varsin levotonta ja epäonnellistakin ja päihteiden kyllästämää, vaikka Williams ennen kaikkea muistetaan hyväntuulentuojana ja hauskuttajana, jos kohta vitsivarkaanakin.

Fisher Kingissä kaikki Robin Williamsin palaset ovat kohdillaan ja balanssissa. Hän hauskuttaa, hän revittelee ja hän saa silmät vuotamaan vettä. Ylienerginen tyyli ja hössötys pukevat Parryä, mutta huikein hetki on se, kun Punainen Ritari ratsastaa New Yorkin kadulla Parrya jahtaamassa. Se on oikeasti dramaattinen ja pakahduttava hetki elokuvan historiassa. Koko aiempi elokuva on johdattanut tähän hetkeen, ja se hetki vangitsee! "Parry, Parry!" huutaa katsoja ja tuntee kipua yhdessä Parryn kanssa.


Jack kiipeilemässä hullussa asussaan pitkin uppereastsidelaisen linnatalon seinää. Huikea hetki sekin, mutta ennen kaikkea nurinkurisessa huumorissaan. Ja elokuvan loppu, kun Jack viimein tohtii heittää vaatteensa pois ja vain asettua makaamaan öiselle nurmikolle alasti. Hienoa elokuvakerrontaa, eikä sitä kukaan muu voisi tehdä juuri näin kuin Terry Gilliam.

Vuosi 1991 oli hyvä vuosi amerikkalaisessa elokuvassa, ja siihen kaanoniin Fisher King asettuu omalla painollaan kuin nenä Pinokkion päähän. Tai hieman sen ylikin. Tottakai nykysilmin löytyy huomautettavaakin, mutta on täysin turha tarttua lillukanvarsiin ja motkottaa niistä, kun käsissä on kuitenkin mestariteos.