Ilta oopperassa (1935)

Elokuvanäyttelijät pyrkivät yleensä monipuolisuuteen osoittaakseen ammatillisen taitonsa. Vaikkei olisikaan perinteinen metodinäyttelijä, niin koomikon pitää päästä näyttämään kyntensä draamassa ja -ikävä kyllä- draamanäyttelijän komediassa. (Tapaus Robert de Niro!) Kameleonttimaisuus on kai ammattilaisuuden mitta ja keino brassailla kollegoille?

Sitten  on tietysti muutamia näyttelijöitä, jotka brändäävät itsensä, ja joiden tuote on juuri tämän saman hahmon näytteleminen elokuvasta toiseen, koska yleisö sitä odottaa. Marx-veljekset  ovat juuri tällaisia näyttelijöitä, joiden tavaramerkki ovat he itse. Aina samanlaisena. Sillä, näyttelevätkö he itseään vai roolia itsestään, ei ole mitään tekemistä asian kanssa eikä oikeastaan mitään väliäkään.

Alunperin yhdessä aloittaneesta veljesviisikosta muovautui elokuvien myötä lopulta kolmen tunnusomaisen koomikon tiivis briketti. Tiukka ydinryhmä joka on universaalisti tunnettu ja tunnistettu ja ikonimainen. Suupaltti, kumarakäyntinen Groucho Marx, peruukkipäinen mykkä harpisti Harpo Marx ja omituista mukaitalianenglantia solkkaava jokapaikanhöylä Chico Marx. Brändäyksen täydentämiseksi heidät tunnetaan maneereineen juuri näillä lempi- taikka taiteilijanimillä. Vaikka roolinimet ja hahmot vaihtuvat elokuvasta toiseen, on veljesten ulkoinen habitus silti tunnistettava kautta linjan. Kullakin on oma yksilöllinen kuosinsa, johon kuuluvat Harpon peruukki ja Grouchon maalatut viikset.

Veljekset olivat vuonna 1935 uransa taitekohdassa. Takana oli sopimus vanhan elokuvayhtiön, Paramountin  kanssa ja muutama omintakeinen komedia. Irving Thalberg tarjosi heille sopimusta MGM:lle, ja veljekset päättivät tarttua tarjoukseen. Ensimmäisenä uudelle yhtiölle syntyi Ilta opperassa/A Night at the Opera (1935). Elokuva oli suuri menestys, ja samalla veljesten suurin menestys kautta aikain. Elokuvaa vauhdittamaan he suostuivat PR-kiertueellekin.

Niin tämän kuin Marx-veljesten elokuvien juoni ylimalkaan on täysin sivuseikka, se on veljeksille vain MacGuffin temmeltää mielensä mukaan. Jokaisella heistä on omat bravuurinsa ja nimikkotemppunsa, ja niin on myös Ilta opperassa -elokuvassa.

Groucho on lipevä ja epämääräinen impressaari Otis B. Driftwood, joka liehittelee raharikasta leskeä ja suoltaa omanlaistaan verbaliikkaansa, pyörittelee silmiään ja vaappuu välillä tunnusomaista ankkakävelyään sikari suupielessä.

Harpo on opperatähden avustaja Tomasso, joka jouduttuaan erotetuksi lyöttäytyy muiden matkaan, tekee täysin älyvapaita ja estottomia kohelluksiaan, kommunikoi mykkänä vihellyksin ja äänitorvellaan ja pääsee tietysti myös herkistelemään harpunsoitolla.

Chico on tällä kertaa nimeltään Fiorello, työtön maankiertäjä, joka haistaa tilaisuuden tienata edustamalla nimetöntä oopperalaulajaa. Chico solkottaa hyväntuulisena omintakeista italianenglantiaan, on aina valmiina seikkailuihin ja kaupantekoon ja saa myös jälleen tilaisuuden osoittaa muusikkouttaan pianon kanssa. Kiinnostavaa on se, että veljekset eivät ole koskaan elokuvissaan veljeksiä, mutta tuntuvat kuitenkin tuntevan toisensa.

"Say, what's that bed doing here?"

 "I don't see it doing anything."

Koska Zeppo Marx jättäytyi tässä kohtaa kolmikon kyydistä, sai Allan Jones tilaisuuden näytellä Zeppoa. Tai oikeastaan enemmänkin: näytellä ja laulaa. Zeppon osa oli aina näytellä sitä pakollista tavallista, rehellistä miestä. Allan Jones on kerrassaan hyvä näytellessään tämän elokuvan vakavaa roolia oopperalaulajana, joka hakee omaa mahdollisuuttaan ponnahtaa pinnalle.

Jonesin vastaparina on Kitty Carlislen näyttelemä Rosa Castaldi. Carlisle on roolissaan hurmaava täysosuma. Hän osaa reagoida juuri oikealla tavalla elokuvan tapahtumiin, ja on lisäksi oivallinen laulaja. Monesti musiikkinumerot tuntuvat Marx-elokuvissa pelkiltä pakollisilta taukokohdilta, mutta tässä elokuvassa ne ovat todellakin paikallaan ja rytmittävät elokuvaa hyvin.

Oma lukunsa on tietenkin jumalainen Margaret Dumont. Dumont olisi saattanut olla merkittävä näyttelijä, mutta vaikka hän oli mukana kuudessakymmenessä elokuvassa, niin parhaiten hänet silti muistetaan kourallisesta Marx-veljesten kanssa tekemistään filmeistä. Dumont on kuin väärään elokuvaan eksynyt, ja siinä hänen suuruutensa ja osuvuutensa juuri piileekin. Hän kulkee läpi elokuvan kuin sen hulina ei millään lailla koskisi häntä. Usein jopa väitetään, että Dumont oli huumorintajuton eikä ymmärtänyt veljeksiä eikä heidän vitsejään, mutta asian luulisi olevan juuri päinvastoin. Se, ettei hän reagoi Grouchon ja kumppanien päättömyyksiin, tekee hahmosta niin hyvän ja humoristisen. Dumont tuo aristokraattista arvovaltaa kovin maanläheiseen ja moukkamaiseen Marx-kulttuurikäsitykseen, ja vastakohtina he täydentävät toisiaan oikealla tavalla.

Elokuva alkaa hyvin modernisti ja toimivasti "kesken kaiken". Alkutekstien jälkeen pääsemme suoraan kesken kohtauksen ravintolaan, josta toiminta alkaa ja henkilöihin päästään tutustumaan. Myöhemmin on käynyt ilmi, että elokuvasta on leikattu muutama minuutti pois. Poistoissa elokuvan alku sijoitetaan Italiaan, Milanoon, jossa jopa tavalliset, hyväntuuliset kansalaiset aina laulavat, ja juuri heitä kohtauksessa näytetään. Toisen maailmansodan aikoihin Yhdysvallat ja Italia olivat vihollismaita keskenään, ja poliittisista syistä johtuen alku päätettiin leikata elokuvasta pois. Samalla se leikattiin pois myös alkuperäisestä negatiivista, eikä sitä näin ollen voitu myöhemmin palauttaa takaisin paikoilleen. Elokuva ei sinänsä kärsi tästä puuttuvasta osasta, mutta ilman muuta filmihistoriallisesti sekin pätkä olisi kiva nähdä. Olisiko jonkin maan arkistossa yhä jäljellä?

No, nyttemmin siis elokuvassa lähdetään nimeämättömästä maasta valtamerihöyryllä kohti Amerikan ihmemaata ja sen kimaltelevia oopperalavoja. Laivamatkaan sijoittuu monta makoisaa kohtausta ja tunnetuin niistä lienee ilman muuta hyttikohtaus, jossa Grouchon piskuiseen hyttiin alkaa lapata porukkaa koko ajan lisää ja lisää. Lopulta hytissä on 15 ihmistä. ja iso matka-arkku. Kohtaus päättyy siihen, kun Margaret Dumont eli Mrs. Claypool avaa hytin oven, ja porukka kierii ulos.

Elokuvassa on klassinen vastakkainasettelun teema. Pieni ihminen vastaan hallitseva luokka ja rahvas vastaan snobistinen korkeakulttuuri. Elokuva onnistuu tässä agendassaan erinomaisesti ilman että syntyisi erityistä myötähäpeän tunnelmaa kumpaakaan kohtaan. Oivallukset toimivat yhä ja saavat tuon tuostakin hereän naurun kumpuamaan kylkiluiden katveesta. Niin ajoitus, slapstick, verbaliikka, kehonkieli kuin ilmeetkin ovat yhä kuranttia kamaa ja nostavat tämän elokuvan lukuisten muiden komedioiden yläpuolelle. Elokuva onnistuu jopa olemaan yhä moderni.

Elokuvan vaikutus elokuvantekijöihin ja -katsojiin on epäilemättä ollut valtava. Sen arvon tunnusti myös Queen-yhtye neljäkymmentä vuotta myöhemmin nimetessään uuden albuminsa samalla nimellä.