Vampyyrintappajat (1967)

Roman Polanskin elokuvauran alkupuoli oli aika lailla tanssia voitosta voittoon. Esikoispitkä Veitsi vedessä/Nóż w wodzie (1962) syntyi Puolassa, josta ranskalaissyntyinen Polanski itse pakeni elokuvan ensi-illan aikoihin länteen. Veitsi vedessä oli elokuvana jo erittäin lupaava, ja se toimi ohjaajalleen oivallisena käyntikorttina Oscar-ehdokkuuksineen päivineen. Polanski asettui Englantiin. Englanninvuosina syntyi vahva kolmikko. Ensin ahdistava Inho/Repulsion (1965), joka huomioitiin Berliini elokuvajuhlilla erikoispalkinnolla. Sitten huumorilla ja draamalla tasapainottelevan oivallinen Umpikuja/Cul-de-sac (1966), joka nappasi tällä kertaa Berliinintuomisinaan pääpalkinnon, Kultaisen Karhun. Paitsi palkittuja olivat nämä elokuvat myös kassamenestyksiä.

Roman Polanskin päälle päin erilaiset elokuvat sisälsivät kuitenkin aika lailla keskenään komppaavaa tematiikkaa ja asetelmia. Ne sijoittuivat kaikki yhteen pieneen ja eristettyyn tilaan, ja niissä oli päähenkilöihin liittyvää uhkaa ja alistamista sekä valtakamppailua.

Vaikka seuraava elokuva oli jälleen tyystin toisenlainen sekä ulkoisesti että tyylilajiltaan, voi siitäkin kyllä löytää näitä yhdistäviä kohtia. Englanninkauden päätösteos oli Vampyyrintappajat/Dance of the Vampires (1967). Vastoin Polanskin tahtoa leikattiin elokuva tuottajan toimesta järjettömästi pariakymmentä minuuttia lyhyemmäksi Amerikan markkinoita varten, siihen kuvattiin selittävä animaatiojakso alkuun, ja sille annettiin uusi nimi The Fearless Vampire Killers, or Pardon Me, But Your Teeth Are in My Neck. Myös pääosanesittäjien äänet dubattiin Yhdysvaltoja varten. Eräänlainen harmi on se, että elokuva jostakin käsittämättömästä oikusta johtuen nykyään tunnetaan englanniksi nimenomaan tuolla The Fearless Vampire Killers -nimellä, vaikka se ei ole Polanskin sille alunperin antama.

Jälleen elokuvassa on pieni ydinjoukko, oikeastaan parivaljakko, joka joutuu eristettyyn, vihamieleiseen paikkaan, kreivi von Krolockin linnaan, jossa heille ei hyvä heilu. Nyt Polanski kuitenkin tarttui eurooppalaiseen satuun, tarinaan ihmisverta juovista vampyyreista. Kauhukuvastoinen aihe on epäilemättä sekä kiinnostanut että innostanut Roman Polanskia, joka toimi myös elokuvan toisena käsikirjoittajana. Kauhu lajityyppinä muodostui yhdeksi Polanskin leipälajiesta.

Tässä elokuvassa Polanskin käsittelytapa on kuitenkin humoristinen tahi oikeammin parodinen. Ohjaaja osoittaa tuntevansa aiheen ja perinteen ja kuvastot ja leikittelee niillä suvereenisti.

Tarinassa professori Abronsius (Jack MacGowran) saapuu apupoika Alfredin kanssa (ohjaaja Polanski itse!) syvällä Transylvainiassa sijaitsevaan syrjäiseen pikkukylään vampyyrin etsimisretkellään. Kyläläiset ja ympäristö vaikuttavat epäilyttäviltä, vaikkei kukaan tunnusta tietävänsä yhtään mitään vampyyreista. Miehet yöpyvät paikallisessa majatalossa, jossa Alfred ihastuu kylpevään kaunottareen, majatalonpitäjän Yoyneh Shagalin (Alfie Bass) somaan Sarah-tyttäreen (Sharon Tate). Alfred yrittää seurata epäilyttävää palvelijaa, kyttyräselkäistä Koukolia (Terry Downes) tämän käydessä asioilla majatalossa.

Eräänä yönä Alfred tirkistää avaimenreijästä kylpevää Sarahia ja näkee, miten kattoikkunasta syöksyy vampyyri tytön kimppuun. Kun Alfred ja professori ehtivät hätiin, ovat sekä Sarah että vampyyri hävinneet. He lähtevät hiihtäen jäljittämään vampyyriksi muuttuneen majatalon isännän jälkiä, ja päätyvät kreivi von Krolockin (Ferdy Maine, joka toimii myös elokuvan kertojana) linnaan. Kreivin itsensä he tapaavat synkässä salissa. Kreivi osoittautuu Abronsiuksen ironiseksi ihailijaksi, joka tuntee hyvin professorin tutkimusten kohteen.

"I am a night bird. I am not much good in the daytime."

Vieraat tapaavat myös kreivin Alfredista kiinnostuvan pojan Herbert von Krolockin (Iain Quarrier) ja he yöpyvät linnassa. Koska on jo aikaista, painuvat kreivi ja tämän poika Koukolin avustamana päiväpuulle kryptaan omiin arkkuihinsa. Levättyään lähtevät professori ja Alfred tutkimaan linnaa. Koukolin estäessä heiltä kryptaan pääsyn, etsivät he sinne toisen kiertoreitin ikkunankielekkeitä, muurinharjoja ja kattoja pitkin. Alfred pääseekin kryptaan, mutta professori Abronsius jää jumiin ikkuna-aukkoon. Hän ohjeistaa Alfredia nuijan ja puuvaarnan käytössä, mutta Alfredista ei ole surmaamaan vampyyreja.

Alfred lähtee uudelleen kiertotielle, mutta kuulee Sarahin laulavan ja löytää tämän, mistäpä muualta kuin kylpyammeesta. Alfred lupaa pelastaa Sarahin linnasta ja lähtee jatkamaan professorin irroittamista. Pelastushötäkässä putoaa vampyyrinkarkoitusvälineitä sisältävä laukku katolta syvyyksiin linnan ulkopuolelle.

Alfred tapaa linnassa Herbertin, joka alkaa lähennellä häntä. Alfred onnistuu pakenemaan Herbertiä, joka aloittaa vimmaisen takaa-ajon, ja siihen liittyy myös Abronsius. Miehet pakenevat linnan torniin, jonne ilmestyy myös kreivi von Krolock. Hän lukitsee lyhyen keskustelun jälkeen vampyyrintappajat torniin. Professori saa aatteen tunkea lunta tykinpiippuun, tukkia tykkiputki ja suunnata se ovea kohti. Vesihöyryn vauhdittama kuula pamauttaakin oven pirstaleiksi vapauttaen kaksikon pinteestä.

Linnan hautausmaalta ovat haudat auenneet ja sieltä nousseet vieraat saapuneet juhliin. Juhlissa kreivi paljastaa päävieraan: kauniin ja viattoman Sarahin. Professori Abronsius ja Alfred juonivat itsensä juhliin naamioituneina mukaan, mutta jäävät lopulta kiinni suuren peilin edessä. Musiikki lakkaa. Peilissä ei näy muita juhlijoita kuin ihmiskolmikko.

Seuraa lopputakaa-ajo, jossa professori, Alfred ja Sarah pakenevat linnasta hevosen vetämässä reessä arkun kannella pulkkailevan Koukolin jahdatessa heitä. Koukol ajautuu jyrkänteeltä alas susien suuhun, ja matkalaiset ovat turvassa. Silloin Sarah paljastaa vampyyrinhampaansa. Sen sijaan että olisi tukahduttanut vampyrismin maailmasta. levittää professori seurueineen sitä nyt eteenpäin.

"That night, fleeing from Transylvania, Professor Abronsius never guessed he was carrying away with him the very evil he had wished to destroy. Thanks to him, this evil would at last be able to spread across the world."

Polanski kertoo saaneensa idean elokuvasta istuessaan Pariisin elokuvateattereissa katsomassa vanhoja kauhuelokuvia yhdessä ystävänsä ja luottokäsikirjoittajakumppaninsa Gérard Brachin kanssa. Polanskia oli jäänyt vaivaamaan niissä se, että yleisö nauroi elokuville itselleen, ei niiden huumorille. Voisiko tästä genrestä tehdä elokuvan, joka olisi hyvä, ja jossa naurettaisiin tarkoitukselliselle huumorille, ei tahattomalle? Polanski ja Brach alkoivat kirjoittaa elokuvaa, joka olisi nokkela, elegantti ja visuaalisesti miellyttävä. Kirjoitusprosessi etenikin miehiä itseään tyydyttävällä tavalla.

Roolituksen suhteen Polanskilla oli jo kirjoitusvaiheessa mietittynä professori Abronsiuksen  esittäjä. Hän olisi irlantilainen Jack MacGowran, joka oli ollut mukana Polanskin edellisessä Umpikuja-leffassa, mutta kovin pienessä roolissa. Polanski oli mieltynyt sekä hänen näyttelijäntyöhönsä että itse mieheen, joka ei turhia valitetellut Umpikujan haastavissa olosuhteissa. MacGowranista tehtäisiin höperön innostunut ja lumihuuruinen Albert Einstein. Ja kyllähän Jack MacGowran on täydellinen tässä roolissaan. Hän on hyvä replikoija, uskottavan täynnä intoa ja arvovaltaa ja pystyy samalla koheltamaan slapstick-komedia parhaimpia perinteitä kunnioittavalla tavalla.

"A castle without a crypt is like a unicorn without a horn."

Myös kreivin Herbert-poikaa esittävä Iain Quarrier oli Polanskin vanha tuttu ja nähty pikkuroolissa samaisessa Umpikuja-filmissä. Quarrier ei ollut lähtökohtaisesti näyttelijä, mutta hän tekee mainion ja välttämättömän roolin homoseksuaalina vampyyrina. Muuten voimakaksikkomme ei voisi kokea vampyyrien tuomaa seksuaalissävytteistä uhkaa, koska linnan vakioasukkaisiin ei kuulu naisia.

Polanski itse halusi näytellä tärkeää apupoika Alfredin roolia, vaikka tuottaja olisi halunnut hänen mielummin keskittyvän vain ohjaamiseen. Polanski oli taivutettu luopumaan näyttelemisestä esikoiselokuvassaan Veitsi vedessä, ja tällä kertaa hän piti päänsä ja näytteli roolin. Eikä siinä mitään, Roman Polanski osaa kyllä näytellä omissa rajoissaan.

Naispääosaankin Polanskilla oli näyttelijä mietittynä. Hän oli aiemmin tutustunut punatukkaiseen Jill St. Johniin, joka oli juuri passeli näyttelemään hänen Sarahiaan. Tuottajalla oli toisenlaisia suunnitelmia. Yhtiöllä oli usean vuoden sopimus nuoren amerikkalaisen Sharon Taten kanssa, jota tyrkytettiin nyt Polanskille. Polanski ei ihastunut ajatukseen eikä pitänyt Tatea ulkoisesti sopivana Sarahin rooliin. Polanski ja Tate tapasivat, mutta Polanskin pää ei kääntynyt. Jill St. John olisi täydellinen Sarah. Lopulta tuottajat vaativat koekuvausta, jonne Tate tuli peruukissa, ja Polanski muutti mielensä.

Ohjaaja avioutui myöhemmin Sharon Taten kanssa vuonna 1968 Lontoossa, ja he muuttivat Amerikkaan. Elokuvahistorian traagisiin ja dramaattisiin lukuihin kuuluu seuraavana vuonna tapahtunut raskaana olleen Sharon Taten murha.

Polanski halusi elokuvaansa lunta, ja etsintöjen jälkeen täydellinen maisema linnoineen löytyi Itävallasta. Päivää ennen kuvausten alkamista sää muuttui, ja lumi alkoi sulaa. Alkoi kuumeinen uuden lokaation etsintä. Uudeksi paikaksi valikoitui seutu Italian alpeilta. Ikävä kyllä, siellä ei ollut linnaa, joten sellainen piti rakentaa myöhemmin studioon, jonne rahdattiin tonnikaupalla suolaa ja muovirakeita lunta markkeeraamaan.

Kuvaukset alpeilla olivat raskaat, kun kalustoa piti rahdata syvässä lumessa uusissa maisemissa, mutta filminauhalle tarttui muutamia erityisen näyttäviä kuvia. Esimerkiksi lopun ruumisarkkutakaa-ajo otettiin useaan kertaan, jotta ajoitus saataisiin täydelliseksi arkun sujahtaessa hiuksen hienosti reen editse. Hiihtokohtauksissa Polanski kertoi sujutelleensa itse ilman stunt-korvaajaa.

Vampyyrintappajien kokonaistunnelmaan kuuluu ilman muuta sen musiikki. Polanski käytti tässäkin elokuvassaan säveltäjänä Krzysztof Komedaa, jonka luoma musiikki tukee oivallisesti Polanskin pyrkimyksiä.

Vuonna 1997 Roman Polanski ohjasi Wienissä elokuvaan pohjautuvan musikaaliadaptaation Tanz der Vampire, jossa ei Komedan musiikkia kuultu, vaan sen sijaan sen oli säveltänyt Jim Steinman. Myöhemmin tätä musikaalia on esitetty useassa maassa, myös meillä Suomessa. Elokuvan ilmestyessä Suomen valkokankaille ei sen parodinen ote auennut heti kunnolla, koska meillä sensuuri oli aika lailla kieltänyt varhaiset kauhuelokuvat.