Kolme kuningasta (1999)

Sotaelokuva on hyvä genremääritelmä elokuville, joissa... noh, soditaan. Tosin se on samalla mahdollisimman epämääräinen tapa määritellä, koska lajityyppi hajoaa lukuisiin pienempiin alalokeroihin, mutta toisaalta, mikäpä lajityyppi ei hajoaisi. On esimerkiksi olemassa sotaelokuvia, joiden selkeä pohjavire on militaristinen, herooinen taikka pasifistinen. Tai on sotaelokuvia, jotka ovat pohjimmiltaan rakkauselokuvia, komedioita tai omasta ajastaan etäännytettyjä metaforia.

Ja on aivan omanlaisensa sotaelokuvahybridi nimeltään Kolme kuningasta/Three kings (1999). Sen käsikirjoitti ja ohjasi David O. Russell John Ridleyn tarinan pohjalta. Russell oli ohjannut jonkin verran ennen Kolmea kuningasta; kaksi mustaa komediaa ja pari lyhäriä, mutta Kolme kuningasta oli tuotannoltaan jotakin muuta.

Conrad Vig: We three kings be stealin' the gold...

Elokuva näyttää alkavan modernin sodan kuvauksena, mutta sen ominaisuus ja sisin tyylilaji paljastuu äkkiä kohtauksessa, jossa koko toiminnan katalysaattori eli kätketty aarrekartta kaivetaan vangitun miehen kankkuvälistä. Kartan perusteella melko lähelle erääseen kylään on piilotettu Saddamin Kuwaitista varastamia kultaharkkoja. Ollaan siis Persianlahden sodan jälkimaininkeihin ajoittuvassa elokuvassa, tässä amerikkalaisten lähiaikojen kipupisteessä.

Elokuvan nimi on toki useammallakin tavalla avattavissa, mutta usein käsite kolme kuningasta viittaa Itämaan tietäjiin, kolmeen viisaaseen mieheen, jotka tulivat idästä Betlehemiin osoittamaan kunnioitusta ja tuomaan lahjoja.

Elokuvan keskiössä on kuitenkin neljä miestä, mutta eipä Raamatussa sinänsä miesten lukumäärää missään kolmeksi vahvistetakaan. On kartan löytäneet Troy ja Conrad sekä heidän esimiehensä Chief. Saaliista saa vainun myös ulkopuolelta saapuva majuri Gates, joka kylmän viileästi ilmoittaa ottavansa osaa aarrejahtiin. Ja ottavansa osan harkoista.

Alkaa omanlaisensa aavikkomyrsky, jonka aikana elokuvan tyyli ja sisältö heittävät häränpyllyä tuon tuostakin. Rivakasta aseiden paukuttelusta vaihdetaan humanitaariseen toimintaan ja rahanhimosta maailmankatsomuksellisiin vastuukysymyksiin. Ja koko ajan vinha huumori on valmiina yllättämään nurkan takaa. Lopputulos ei ole tyylitöntä sillisalaattimaista kohellusta ja sekasortoa, vaan täysipainoinen parituntinen elokuvataiteen kovimmassa ytimessä. Tarvitaan todellinen visionääri ja käsityöläinen osaamaan yhdistää nämä ainekset toimivalla tavalla yhteen. Ehkä loppu on alleviivaavan sentimentaalinen, mutta sekin sopii keitokseen eikä pilaa jälkimakua.

Ohjaajalla on ehdottomasti langat käsissään. Kolme kuningasta on tyylipuhdas auteur-elokuva 1990-luvun tyyliin, mutta toki Russellin visioita toteuttamaan on saatu muutakin huippuporukkaa. Elokuvan värimaailma on harkittu ja poikkeuksellinen. Kamera elää ja hengittää elokuvan rytmiä ja tapahtumien kiihkeyttä kuin yksi sen henkilöistä. Kuvaajana on toiminut Newton Thomas Sigel. Uskottava kylälokaatio on lavastettu Yhdysvaltoihin Arizonaan.

Pääosanelikko on erinomainen. George Clooney, Mark Wahlberg, Ice Cube ja Spike Jonze tekevät hyvää työtä, ja mikäs onkaan tehdessä. Teksti ja toiminta on suorastaan tehty ulospanoa varten. Tosin kiinnostavaa toki on, että Russell ei olisi halunnut Clooneya elokuvaansa, vaan olisi mielummin ottanut majuria näyttelemään esimerkiksi Clint Eastwoodin, Mel Gibsonin, Nicholas Cagen tai Jack Nicholsonin. Clooney oli vielä elokuvauransa alkupuolella ja osin kiinni sopimuksessaan Teho-osastossa. Se, että Russellilla ja Clooneylla oli kitkansa kuvauksissa, ja kommenttinsa kuvausten jälkeenkin, ei oikeastaan näy itse elokuvassa. Eikä toki saisikaan näkyä. Clooney tekee sisäistynyttä ja uskottavaa työtä Kolmessa kuninkaassa eikä suinkaan näyttele George Clooneyta.

Spike Jonzen palkkaaminen Conrad Vigin keskeiseen luonnerooliin on ollut ohjaajalta jonkinasteinen harkittu riski, koska Jonze ei ole näyttelijä lainkaan, vaan mies tunnetaan paremmin ohjaajana ja tuottajana. Itse asiassa Jonze teki samana vuonna oman tunnetun Being John Malkovich -elokuvansa. Riskinotto ja roolin kirjoittaminen Jonze mielessä kannatti, sillä tämä on enemmän kuin mainio sivistymättömän luonnonlapsen roolissaan. Conrad laulaa elokuvassa "We Three Kings" -laulua, eikä toki voi olla surematta hänen omaa kohtaloaan, kun kuninkaita todella jää jäljelle vain kolme.

Ice Cube tunnetaan sekä elokuvistaan että muusikkoudestaan, mutta onpa hän opiskellut myös arkkitehtuuria. Arkkitehtuuri sikseen mutta Ice Cube on työskennellyt tasaisesti sekä elokuvan että musiikin parissa sekä ennen Kolmea kuningasta että sen jälkeen. Lahjakkuutta ja luovuutta on riittänyt. Kolmessa kuninkaassa hän tekee hyvän ja monisyisen hahmon omasta Chief Elginistään.

Myös Mark Wahlberg tunnetaan sekä musiikistaan että näyttelijän urastaan, joskin pop-musiikin tekeminen on jäänyt näyttelemisen taakse. Troy Barlowin rooli on hieman väritön perusrooli sekä elokuvassa että Wahlbergin tekemänä. Tosin hänen kerrotaan halunneen sisäistää tilanteet ja tunteet oikeasti, ja siksi häntä muun muassa kahden isän välisessä sähkökidutuskohtauksessa kidutettiin oikeastikin.

Rooleihin harkittujen muiden näyttelijänimien kohdalla on jälleen sama juttu kuin aina. On hauska ajatella rooleissa muitakin näytteliöitä kuin toteutetussa versiossa, mutta se on täysin turhaa. Elokuva on lopulta se tuotos, jollaiseksi se on tehty, ja se on samalla silloin se ainoa ja oikea lopputulos. On ajanhaaskausta jäädä kaihoamaan minkäänlaisia muutoksia, koska muutosten jälkeen kyse olisi ratkaisevasti eri taideteoksesta eikä alkuperäinen näin muuttuisi. Olisi vain uusi.

"Bush told the people to rise up against Saddam. They thought they'd have our support. They don't. Now they're getting slaughtered."

Elokuva alkaa alussa ehkä lievänä sotaelokuvana ja muuttuu sitten riehakkaaksi ryöstötarinaksi, mutta vain hetkeksi. Elokuvan ydin lepää humanitaarisen toiminnan problematiikassa. Annettujen lupausten ja ilmassa leijuneiden lupausten rikkomisesta sekä inhimillisistä odotuksista. Sotilaat joutuvat painimaan rikkauksien, rikkauksien menettämisen, sotaoikeuden, panttivankiuden, itsensä uhraamisen ja lopulta yksinkertaistaen oikean ja väärän välillä. Reipas viihde-elokuva ei voisi tarjota enempää.

Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell ripottelee keitokseensa pitkin matkaa yllättävää ja osuvaa huumoria. Elokuva ei muutu piiruakaan veijarielokuvammaksi eikä sen vakava sanoma peity huumorin kepeään keijupölyyn. Kyse on universaalista ihmiselämän arvosta ja sotatoimien oikeutuksesta. Onko voittaja on aina oikeassa ja pulinat pois. Oliko tässä sodassa kyse ihmisistä, inhimillisyydestä ja arvojen puolustamisesta vai Kuwaitin öljystä? Amerikkalaiset ovat käsitelleet vuosien varrella sotatraumojaan sekä toisesta maailmansodasta että myöhemmin etenkin Vietnamin sodasta. Kolme kuningasta tuo käsittelyn taas askelen lähemmäs nykyaikaa, mutta ei tarvitse tietenkään olla amerikkalainen voidakseen ymmärtää ja nauttia Kolmesta kuninkaasta.