Sinä elävä (2007)

Jos tekee harvakseltaan, tuleeko silloin enemmän onnistumisia vai enemmän huteja? Vai mitataanko tekemisiä silloin ylimalkaan tarkemmalla tai joka tapauksessa erilaisella sihdillä? Ruotsalainen Roy Andersson on harvaantekijä ja siihen nähden hän on tehnyt hämmästyttävän tasokkaan uran. Tosin uran alku oli varsin ristiriitainen. Esikoispitkä Eräs rakkaustarina (1970) oli heti sekä arvostelu- että yleisömenestys ja seuraava ei sitä sitten ollut lähelläkään, ja Andersson poistui neljännesvuosisadaksi tekemään mainoksia.

Valinta oli oikeaan osunut jälkikäteen katsottuna. Mainokset toivat rahaa ja hioivat Anderssonin tyyliä omaan omintakeiseen suuntaan, josta saatiin näyttö vuonna 2000, kun hän julkaisi uuden pitkän elokuvan Toisen kerroksen lauluja. Täyteen loistoon tämä anderssonmainen visuaalisuus puhkeaa elokuvassa Sinä elävä/Du levande (2007).

Synopsiksen tasolla elokuvasta ei ole paljon kerrottavaa. Muutama iloton ja onneton ruotsalainen sanomassa joukon ankeita repliikkejä eikä toimintaa senkään vertaa. Ja valkokankaalla nähdäänkin jotakin briljanttia, uniikkia ja vastustamatonta!

Sananmukaisesti Roy Andersson hallitsee elokuvansa maisemaa sataprosenttisesti, koska kaikki näkymät on rakennettu hänen alaisuudessaan studio-olosuhteisiin. Mitään ei jätetä sattuman varaan, ja silti lopputulos ei jätä laskelmoinnin tympeää jälkimakua suuhun. Kyse on harkitusta, mietitystä, täyspainosesta ja elämyksiä antavasta taideteoksesta.

"Det är en dag imorgon också."

Andersson lavastaa jokaisen kuvan millimetrin tarkasti ja asemoi kameransa paikoilleen. Lähikuvia ei anderssonilaisessa estetiikassa harrasteta, eikä niitä myöskään tarvita. Kohtaus kuvataan yhdellä otolla ilman selittäviä leikkauksia ja vastakuvia. Pääsääntöisesti kamera on pultattu paikoilleen, ei panorointia, ei tilttausta. Vain muutaman kerran koko elokuvan aikana kamera hievahtaa hieman rajaten näkymän aavistuksen eri tavalla, ja pari kertaa se tekee selvän ajon. Yleisilme on rauhallinen mutta ei pysähtynyt. Katsojalle annetaan kerrankin aikaa uppoutua näkymiin ja nauttia niiden yksityiskohdista. Vastakohta nykyelokuvien tuhansille leikkauksille on enemmän kuin alleviivatun räikeä ja joka kerta Anderssonin hyväksi. Samalla Andersson luopuu perinteisesti etenevästä, lineaarisesta kerronnasta, koska sillä ei ole hänen universumissaan merkitystä. Myöskään digitaalisia korjauksia tai täydennyksiä Andersson ei tarvitse.

Kuvien sommitteluun kuuluvat myös taustat, joita kannattaa tarkkailla. Taustalla tapahtuu usein joko aiheeseen liitteyn tai yhtä hyvin liittymättäkin asioita. Myös paikallaan seisovat katselijat kuuluvat Anderssonin kohtauksiin taka-alalle. He synnyttävät oman salaperäisen ja merkityksellinen tunnelmansa.

Kuvat on sävytetty tarkkaan harmahtaviksi ja valaistu kelmeästi, ja siksi kontrasti äkillisesti pirskahtelevaan huumoriin yllättää hillittömyydellään. Ollaan ihanan kaukana kaurismäkimäisestä ankeudesta ja monotonisesta replikoinnista, mutta jotakin sukulaisuutta Jacques Tatille Anderssonin elokuvakäsityksessä kyllä on.

Elokuvan avaa Goethe-sitaatti, jossa kehotetaan nauttimaan elämästä, kun se on vielä mahdollista. Anderssonin henkilöhahmot eivät juuri sitä tee, vaan ottavat alistuneina vastaan sen mikä vastaan tulee, elleivät sitten nurru omaa surkeuttaan. Kuolemakin elokuvassa kohdataan.

Onko elokuva ruotsalaisen yhteiskunnan kritiikkiä vai Anderssonin huomioita ihmisluonnosta? Itse olisin enemmän taipuvainen jälkimmäiseen tulkintaan. Yksinkertaistamalla, liioittelemalla ja kärjistämällä saadaan ihmisluonnon naurettavuus hyvin läpivalaistua. Ihmisen toiminta on lopulta aika triviaalia ja lyhytnäköistä, kun sitä tarkastellaan kauempaa tauluksi kehystettynä. Traaginen muuttuu komediaksi, kun sitä tarkastelee toisen silmillä. Ja onneksemme Roy Andersson ei anna vastausta elokuvansa merkityksille vaan ainoastaan tukun tulkinnan avaimia. Taideteos säilyy tyydyttävänä, kun sitä ei selitetä puhki.

Osa kohtauksista linkittyy toisiinsa, mutta varsinaisesti elokuva on vailla keskeisiä päähenkilöitä ja heidän välisiä suhdekiemuroita, ja se on sen sijaan monimutkainen mosaiikki, josta saa selvän vasta kauempaa katsoen. Yksittäiset kohtaukset eivät jääkään yksittäisiksi, vaan niissä on sisäinen jatkumo ja intenstiteetti ja kokonaisuus, joka vie hanakan uppoutujan perille saakka. Puolentoista tunnin kesto on tietysti optimi, koska katsoja haluaisin nähdä vielä vähän lisää. Lite mera!

Itsensä voi antaa Anderssonin kuvavirran vietäväksi eikä pety.