Veikko Huovinen kirjoitti suositun Lampaansyöjät - suomalainen reippailutarina -romaaninsa vuonna 1970. Se oli eräänlainen Konstan Pylkkerön (1961) urbaanimpi serkku, vaikka maastossa liikkuikin. Lampaansyöjät ilmestyi erilaiseen aikaan ja erilaiseen maailmaan. Nyt sen miehisyyttä ja asenteellisuutta saatettaisiin katsoa karsaastikin, mikä toisaalta ei kenties Huovista huolestuttaisi vaan huvittaisi? Kaikenlaisten teosten ja tekosten jälkikäteen tapahtuva tuomitseminen ei kuitenkaan ole sekään täysin probleematonta, sillä kyllä ne täytyy asettaa aina myös kontekstiinsa eli esimerkiksi omaan ajankuvaansa.Lampaansyöjien tarina on aika simppeli jos kohta kivakin. Kirjassa kaksi kaverusta, Sepe ja Valtteri, tapaavat talven ja työrupeaman jälkeen elokuussa pohjoisessa ja retkeilevät ja remeltävät tähtäimenään lampaanpaisti. Kirjan esipuheessa kirjailija esittääkin huolensa lampaanlihan saatavuudesta, joten samalla tämä kirja on lampaan ylistyspuhe. Voisi sanoa näin vuosikymmenten jälkeen, että vaikka itse kirja olikin suosittu, ei se pitkällä tähtäimellä tainnut juuri lampaanlihan suosioon vaikuttaa.
Jos itse tarina onkin aika pieni, niin Lampaansyöjien pääpaino on tietysti dialogissa ja pohdiskelussa. Sepe ja Valtteri kerkeävät käsitellä montakin aihetta, ja he leukailevat sekä yksinään että toisiaan kompaten sekä hauskasti että välilllä hieman rasittavastikin. Voisi olettaa, että kirjailija on nauttinut tästä savotasta täysin siemauksin, ja niin nauttivat lukijatkin, sillä kirja ehti nopeasti yhdenteentoista painokseensa.
Spede Pasanen tiettävästi kiinnostui kirjasta ja olisi halunnut ostaa sen filmatisointioikeudet itselleen, mutta tuntemattomampi Seppo Huunonen oli ehtinyt ensin. Huunonen oli tehnyt mainoksia sekä muutamia dokumentaarisia lyhäreitä, ennen kuin tarttui Lampaansyöjät-romaaniin esikoisnäytelmäelokuvanaan. Huunonen teki käsikirjoituksen yhdessä kirjailijan sekä Pekka Hakalan kanssa. Kirjan dialogia piti riisua rajusti, jotta siitä saataisiin elokuvallinen. Ongelma on siinä, että Huovisen teksti on kovin kirjallista laadultaan, se ei sovi sellaisenaan suuhun, vaikka sitä elokuvassa kokeillaankin.
Kinnunen ja Lastumäki oli tiimattu yhteen Ällitälli-sketsiohjelmaan vuonna 1971, kun alunperin musiikkiohjelmaksi suunnitellun sarjan toinen isäntä, Lasse Mårtenson lopulta kieltäytyi ohjelman teosta. Sen jälkeen Kinnuselle hankittiin Lastumäki pääosaan kumppaniksi. Ällitällistä muokattiin myös spesiaaliepsiodi Montreuxin Kultainen ruusu -kisaan vuonna 1972 ja eikö mitä - ohjelma sai pronssisen ruusun!
Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäkihän olivat oikeasti eri sukupolven miehiä, Kinnunen on syntynyt vuonna 1946 ja Lastumäki 1927, mutta on sanottava, että heidän keskinäinen kemiansa toimi hyvin, eikä ikäero haitannut. Veturinlämmittäjä Lastumäki oli itseoppinut näyttelijä, joka teki pitkän teatterikierroksen Porista Helsingin kaupunginteatteriin ennen freelanceriksi jättäytymistään. Heikki Kinnunen puolestaan on teatterikoulusta suoraan Kansallisteatteriin palkattu näyttelijä, joka on jakanut ellei ryöstöviljellyt taitojaan niin teatterin, elokuvan, television, äänitteiden kuin mainostenkin pariin. Elokuvaa kuvattaessa hänet oli juuri kiinnitetty Turun kaupunginteatteriin maineikkaalle Kotkien kaudelle, Kalle Holmbergin ja Ralf Långbackan työryhmiin. Siitä varmaan johtuu se huvittavuus, että Sepen alkupään vaeltelut talvisessa metsässä on kuvattu tosiasiassa Turussa.
Koska toimiva kimppa jo oli, päätyi Seppo Huunonen kenties siitä syystä tähän parivaljakkoon, ja hyvinhän hän siinä teki. Elokuvan ongelmat eivät johdu pääosanesittäjistä. Kinnunen ja Lastumäki sujahtavat rooleihinsa niin hyvin kuin näissä puitteissa pystyy. Varsinaisista rooleista ei ehkä voi puhua, mutta tyypit he kyllä tekevät onnistuneesti.
Lampaansyöjät-elokuva käynnistyy takellellen. Se johtuu aika pitkälti siitä, että Huunonen on halunnut tuoda työn ja "todellisen elämän" vastakkaisuudet esiin, ja hän tekee sen rautakangesta vääntäen. Toimistotyö ei ole ihmisen työtä ja tätä rataa. Kuvia leikataan alleviivaavasti ristikkäin sekä kaupungista että metsästä. Kun kuvaus on vielä leimallisesti 70-lukulaista sävyineen päivineen, niin monen nykykatsojan silmissä ei välttämättä hyvältä näytä.
Vika ei ole sinänsä työryhmässä. He tekevät oman aikansa estetiikkaa Huunosen käskyttämänä. Kuvaajana on Huunosen kanssa aiemminkin työskennellyt Kari Sohlberg, ennen Lampaansyöjiä kymmenkunta Spede-leffaa ja muutaman muunkin kuvannut ammattimies, joka tosin joutui siirtymään kesken kuvauksia ennakkosopimuksen mukaisesti kuvaamaan Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu -leffaa. Loppukuvauksista huolehti trio Risto Inkinen, Esko Jantunen ja Pentti Auer. Rajaukset, linssit, panoroinnit, kestot, valot jne. ovat kovin tyypillistä aikansa kuvaa. Huunonen on halunnut tehdä syvemmin elokuvallisen elokuvan kuin kepeä aiheensa? Unohtamatta toki alastomia naisia.
Loppupuolen hidastetussa soramonttukohtauksessa olen aina aprikoinut Stanley Kubrickin Kellopeliapppelsiinin vaikutusta Lampaansyöjiin. Alexin allasiskun hidastukset muistuttavat Sepen ja Valtterin tynnyrinheittoja. Tai sitten eivät.
Elokuvan äänittivät Paul Jyrälä ja Pekka Lehto ja sen miksasi Tuomo Kattilakoski, kaikki tyynni ammattilaisia, mutta hieman sävytön ja tunkkainen ja alleviivattu sen äänimaailma on tämän ajan herkkuihin ja sävyihin tottuneeseen korvaan. Aikansa ideaalit ja ihanteet ja välineistö olivat käytössä, ei enempää eikä vähempää. Äänimaailmaan istuu kuin puukko lampaan rintaan myös elokuvan musiikki. Osa siitä on sataprosenttista äänimaailmaa kuvauspaikoilta, mutta mukana on muutama erityisesti elokuvaa varten sävelletty kappale. Jazzmies Huunonen tilasi musiikin Seppo "Paroni" Paakkunaiselta, ja kyllähän se on sävyiltään ja käsittelyltään kuin monesta muusta kotimaisesta elokuvasta. Mukavia ralleja, mutta ei tällaista musiikkia tehdä enää. Tapio Rautavaara on värvätty vetäisemään pari laulua, mutta legendaarisin renkutus on varmasti Sepen ja Valtterin yhteinen Ilo ilman viinaa on teeskentelyä Vexi Salmen sanoihin.
Jos elokuvan alku kangertelee, niin sen loppu töksähtää. Elokuva oikeastaan loppuu ennen aikojaan oudosti. Vaikkei mitään erityistä sanottavaa enää olisi ollutkaan, olisi paketin voinut silti kääräistä jotenkin kasaan. Löyhää luonnonsuojelullista vinjettiä versus kaupunki -kuvia ehditään nähdä, mutta Sepe ja Valtteri unohdetaan.
Parhaiten elokuvassa toimii lampaankaatojen väliset telttailuosuudet, kun kaverukset ovat asettuneet aloilleen ryypiskelemään ja nauttimaan ruuasta. Sanailu ja tunnelma toimivat ja tällaisessa elokuvassa välttämätön buddy-meininki on luontevimmillaan. Ehkä kaikkein vaikuttavin ja kaunein kohtaus on Valtterin istunto pitkissä kalsongeissaan kaatosateessa. Sepen sitä kummastellessa, toteaa Valtteri ykskantaan: "Kuulehan Sepe, ei ihmisen aina pidä syödä, kun on nälkä. Ei aina pidä nukkua, kun väsyttää. Täytyy kärsiä kans. Tänä yönä minä istuin sateessa." Leo Lastumäki on siinä aivan suurenmoinen!Harjoituksissa ei filmattu paistamista. Siinä filmattiin vain ampuminen, jota myöhemmin käytettiin filmissä. Lammas oli erillään laumasta ja minä ammuin. Pää oli itään päin, se nosti päänsä pystyakselinsa ympäri, käänsi sen länteen päin ja kuoli. Ei lähtenyt mihinkään pomppimaan, ei juoksemaan, vaan päätti kuolla. Se oli kuin vanhoissa länkkäreissä. Pitkä kuolema. Se ei pelannut ilmeisesti siinä elokuvassa, koska siihen oli leikattu tämä ensimmäinen lammas. Siitä näkee, että se on keritty lammas. Minä ammuin kuitenkin villa päällä olevan lampaan, mutta sitä ei huomaa niissä kuvissa, kun ei osaa tarkkaan katsoa.
(Leo Lastumäki)
Elokuvassa ammutaan kaksi lammasta, ja niistä jälkimmäinen on maineikkaampi, koska siitä valmistetaan "ulkomongolialainen rosvopaisti". Vaikkei lampaanlihasta erityisemmin perustaisikaan, niin kyllä katsojallekin jo herahtaa vesitippa kielelle näitä pitoja katsellessa. Jos elokuva sai aikaan jäljittelijöitä (kuten väitetään), niin juuri tämän ansiosta, luulen ma.
Mielenkiintoista, eritoten Seppo Huunosen kohdalla, on se, että ohjaaja myös tuotti elokuvan Filmi-Ässä -yhtiönsä kautta, ja leffa keräsi ilmestyessään huimat 340 000 katsojaa, mikä oli kaksi kertaa enemmän kuin vuoden viisi muuta kotimaista uutuutta yhteensä, mutta silti Filmi-Ässän toiminta päättyi konkurssiin keväällä 1976. Huunonen ehti ohjata tässä välissä toisen pitkän elokuvansa Karvat (1974), jolla on hieman huono maine. Eikä ollenkaan syystä. Elokuva oli sekava kokeilu, ja se sai 66 000 katsojaa. Huunonen oli suunnitellut filmaavansa seuraavaksi Jarkko Laineen Vampyyri eli miten Wilhelm Kojac kuoli kovat kaulassa -romaanista sovituksen, mutta lopulta hänen viimeiseksi näytelmäelokuvakseen on jäänyt samalla vuosikymmenellä ohjattu komedia Piilopirtti (1978), joka menikin taas mukavasti saaden reilut 230 000 katsojaa. Leo Lastumäki oli jälleen mukana tällä kertaa Erkki Liikasen kanssa.
Vaikka Lampaansyöjät oli hyvin suosittu elokuva, eivät aikalaiskriitikot siitä juurikaan perustaneet. "Elokuvallisena toteutuksena on Lampaansyöjät vain nopeasti kuluvaa kertakäyttöelokuvaa", totesi Aamulehden Erkka Lehtola naulankantaan. "...men den är också en rätt opersonlig film", havainnoi Hufvudstadsbladetin Henry G. Gröndahl ja aivan oikein, jos ei tietäisi, kenen ohjaama Lampaansyöjät on, niin ei tietäisi näkemänsä perusteella, kenen ohjaama Lampaansyöjät on. Ei siinä sellaista kädenjälkeä ole.
Ei kukaan arvoaan tunteva kriitikko ja elokuvaintoilija liene Lampaansyöjiä myöhemminkään kovasti kiittänyt? Ilmeisistä syistä johtuen. Mutta minulle Lampaansyöjät oli merkittävä elokuvakokemus tuoreeltaan elokuvateatteri Ritzin valkokankaalta katsottuna, ja se on pysynyt juuri siitä syystä johtuen merkittävänä elokuvana yhäkin, tärkeänä vuosittaisena rituaalina ja kesäelokuvana. Se on linkki kadotettuun maailmaan, menetettyyn nuoruuteen. Siihen on kiinnittyneenä mittaamattoman suuri määrä subjektiivista tunnetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti