Syvä joki (1972)

John Boormanin ohjaama Syvä joki/Deliverance (1972) on yksi niitä elokuvia, jotka olisi kiva nähdä puhtain silmin ilman, että olisi minkäänlaista ennakkotietoa siitä, mitä tuleman pitää. Elokuva antaa miedon lupauksen jonkinlaisesta erämaaseikkailusta villiin luontoon, mutta tunnelma ei missään vaiheessa sinänsä indikoi  leppoisan jokiseikkailun suuntaan. Ei edes toksisen rempseän reissun, vaan pikemminkin miesten välissä olevat jännitteet ja kireys värittävät kohtauksia alusta alkaen.

Lähtökohtaisesti elokuvassa on kyse neljän miehen viikonlopun vietosta. Tarkoitus on meloa pätkä Cahulawasseejokea, jota ollaan patoamassa ja näin myös hukuttamassa vesimassoilla joen varret suuren järven alle. Samalla tarkoitus on myös hieman metsästellä ja kalastella, kun nyt kerran luonnossa ollaan. Saalistusta varten mukana on kaksi jousiasetta muiden retkivarusteiden joukkossa.

Joukon nokkamies, dynamo ja alfauros on Burt Reynoldsin näyttelemä Lewis. Hänellä on aina toimintasuunnitelma valmiina sekä tahtoa toteuttaa se. Vastapoolina on Lewisia vakaampi Jon Voightin tyylittelemä Ed, joka pyrkii pitämään jalat maassa ja toimimaan rationaalisesti. Kolmantena porukassa on kireähkö Drew, jota ensikertalainen Ronny Cox näyttelee. Joukon neljäs lenkki on luonnossa hieman kokematon ja kömpelö, mutta hyväntuulinen Bobby, jonka roolin tekee Ned Beatty.

Ryhmä ei ole erityisen homogeeninen kaveriporukka, vaan valtasuhteista väännetään kättä heti alusta alkaen. Kireys ja kova äänenkäyttö ovat tunnusomaisia elokuva dialogille.

Ohjaaja turvautuu melko yksioikoiseen selittelyosaan elokuvan alussa, jossa miehiä varsinaisesti näyttämättä he käyvät automatkan ajan dialogia sekä joen kohtalosta, että antavat samalla muruja omasta itsestään. Mutta sitten päästään itse asiaan. Porukka etsii autoilleen apukuskeja, jotka veisivät ne etukäteen melontaretken määränpäähän Aintryyn. He kohtaavat hieman eriskummallisia ja umpimielisiä syrjäkulmien miehiä, jotka kuitenkin korvausta vastaan lupaavat toimittaa autot määränpäähän.

Drew näppäilee mukana kantamaansa kitaraa, kun hän äkkiä kuulee vastauksen soittamalleen sävelkululle. Alkaa kuuluisa kaksintaistelu, joka käydään Drewn kitaran ja metsäläispojan banjon välillä. Drew tunnustaa häviönsä, koska hänen sormensa eivät ole yhtä nopeat ja notkeat kuin pojan. Tämä melodianpätkä toistuu välillä elokuvan taustalla, ja sen viettelevä hilpeys vaihtuu elokuvan edetessä uhkaan.

Miehet nousevat kanootteihinsa ja alkavat epämääräisen melontaseikkailun vielä villin joen uomassa. Kyse ei ole erityisesti miehuusriitistä, vaan hahmottomasta, periaatteellisesta ajatuksesta meloa, kun se kerran vielä on mahdollista.

Toisena melontapäivänä lupaus uhkasta konkretisoituu ja alkaa eloonjäämiskamppailu. Yllättäen kohdattu takametsien miespari nöyryyttää Bobbya. Hänen riisutetaan alushousuilleen ja tuljutetaan pitkin mutaisia mäkiä ja lopulta toinen miehistä raiskaa Bobbyn puuhun sidotun Edin katsoessa tapahtumia voimattomana.

"I bet you can squeal like a pig!"

Pelastus tulee väkivallan kautta ja tähän kysymykseen väkivallan oikeutuksesta kumuloituu elokuvan sisältö ja ydinsanoma. Saako väkivaltaan vastata väkivallalla? Onko oikein tappaa, jos oma henki on muuten uhattuna? Onko väkivalta milloinkaan oikeutettua? Missä kohtaa periaatteet antavat periksi?

Lewis ja Drew saapuvat tapahtumapaikalle jälkijunassa, Lewis tarttuu jouseensa ja surmaa toisen miehistä toisen lähtiessä karkuun. Nelikko alkaa aggressiivisin äänenpainoin väittelyn siitä, mitä nyt. Mitä kaikkea on moraalisissa vaakakupeissa, joiden painon mukaan lopullinen toimintapäätös pitää tehdä? Mitä kaikkea metsän tapahtumista voidaan kertoa ulkopuolisille? Mikä on oikein ja mikä on väärin? Miehet pallottelevat isoja kysymyksiä, vaikka poterolinjat ovat oikeastaan alusta saakka selvät. Tämä keskustelu käydäänkin ehkä lopulta enemmän katsojan takia. Kysytään, mitä tämä vastaisi?

Ruumis hävitetään, tapahtunut päätetään haudata tulevan järven pohjamutiin. Se, mitä tapahtui Cahulawasseejoella, jää Cahulawasseejoelle. Matka jatkuu, elämä jatkuu.

Elokuva ei toki lopu tähän. On rikos ja on rangaistus, kyseenalaistamatta itsessään sitä, mikä oli rikos tai alkuperäinen rikos. Miehet jatkavat matkaa, ja kesken kaiken Drew kaatuu veteen ja katoaa jäljettömiin, ja miehet alkavat ounastella, että joku ampui hänet. Kanootit joutuvat rajuun koskeen, jossa toinen kanooteista katkeaa kahtia ja toinenkin kaatuu. Kun lopulta päästään suvantoon, aletaan pelätä väijyjää. Seuraa piiloleikki kallion suojissa, Edin hurja kiipeily, ja tulee seuraava ruumis. Toisen metsäläisistä. Vai, onko se hän?

Drew on hävinnyt, Lewis on loukannut itsensä pahasti kanoottien koskiseikkailussa, Ed haavoittunut ja Bobby... Retken lähtökohdista ei ole enää yhtään mitään jäljellä. Matkaa on kuitenkin pakko vielä jatkaa, jotta päästä autoille ja pois. Vai ovatko autotkaan siellä, minne ne sovittiin vietäviksi?

Seuraa lisää hurjia koskia, kolinaa, pärskeitä ja epätoivoista melomista, kunnes joki lopulta rauhoittuu. Miehet näkevät ruumiin takertuneena vedessä olevaan puuhun. Se on kuollut Drew käsi irvokkaasti selän taakse taittuneena. Taas joudutaan pohtimaan, mitä saavutetaan, mitä menetetään, ja mikä tarina kerrotaan? Huonossa kunnossa olevasta Lewisista ei ole tällä kertaa päätöksenteossa apua. Kosket on voitettu, mutta kaikki muu hävitty. Drewkin päätetään haudata joen pohjalle kivipainojen avulla.

Normielokuva päättyisi jotakuinkin tähän. Miehet melovat apeina pitkin rauhallista jokea kohti määränpäätään ja ohittavat samalla kymmeniä joesta törröttäviä kuolemassa olevia puita. Samanlaisella näyllä elokuva myös alkaa, palataan ellipsin alkupisteeseen. Yllättäen he löytävät autonsa sieltä, minne ne oli sovittukin toimittaa, ja Ed lähtee hakemaan Lewisille apua. Syvä joki ei pääty tähänkään, vaan miesten piina jatkuu. Viranomaiset alkavat epäillä heidän tarinaansa Drew'sta, ja joku paikallisista kaipaa kadoksissa olevaa sukulaistaan. Miehiä pidätellään paikkakunnalla, sillä aikaa kun heidän kertomassaan paikassa suoritetaan Drewn naarauksia. Lewis makaa sairaalassa. Veden alle hautautuvan kaupungin nähdään kaivavan vainajansa pois hautausmaalta.

Jännite pitää otteessaan loppuun saakka. Edin jo istuessa autossa, tulee sheriffi vielä kysymään viimeiset kysymyksensä ja toivottaa miehet matkoihinsa.

"Don't ever do like this again... Don't come back up here."

Vihdoin auton moottori käynnistyy, ja Ed ja Bob hyvästelevät toisensa. "En usko, että näemme toisiamme vähään aikaan." Ohjaaja tarjoilee vielä yhden ikonisen kuvan. Näkymän joen pinnasta, johon hitaasti nousee käsi. Painajainen.

Viihde-elokuva- ja tv-tähti Burt Reynoldsin valitseminen tällaisen elokuvan rooliin on ollut Boormanilta hyvä oivallus. Reynolds tekee hiukan kulmikkaan, mutta raameissaan pätevän työn, ja hän onkin myöhemmin todennut, että Syvä joki oli paras elokuva, jossa hän on ollut mukana. Elokuvan ehdotonta eliittiä ovat kuitenkin Jon Voight ja Ned Beatty. Milloin on Voight ollut näin hyvä? (No, Keskiyön cowboyssa?) Hänen Edinsä on elokuvan sydän. Rauhallisesta tuumiskelijasta tulee aivan uskottavasti päättäväinen toimija, ja Voightin kasvot kertovat paljon. Eikä Beatty jää yhtään jälkeen. Esikoiselokuvassaan roolin tekevä Beatty varastaa monet kohtaukset. Hänen kaupunkilaispullukkansa on alussa hyväntuulen tuoja ja sovun rakentaja, ja kääntyy elokuvan mittaan vastuunkantajaksi. Äänenpainot, mimiikka ja reagointi ovat huippuluokkaa.

Myöhemmän digitaalitekniikan myötä elokuvien vaikuttavuus ja uskottavuus ovat pudonneet, koska kaikki tietävät kaiken olevan mahdollista. Paradoksaalisesti yhä uskottavamman näköisistä kohtauksista on tullut epäuskottavampia ja sitä kautta tylsempiä. Toista oli Syvän joen teon aikoihin. Elokuvaa on kuvattu oikeassa maastossa ja oikeissa koskissa, ja kuvissa näkyvät pääosanesittäjät. Varmasti vilunkia nukkien ja stunttienkin kanssa tehtiin, mutta lukemattomissa huimissa otoksissa nähdään kyllä taatusti oikeat näyttelijät melomassa läpi koskien kuohun. Ennen kuvauksia ainoastaan kömpelöhköä Bobbya näyttelevällä Beattyllä oli kokemusta kanootilla melomisesta, mutta äkkiä oppivat muutkin melomaan uskottavasti. Burt Reynolds mursi häntäluunsa koskien röykytyksessä, ja Ned Beatty sinkoutui vaarallisesti yli laidan. Huhun mukaan kustannuksissa pyrittiin säästämään, eikä ryhmää ollut edes vakuutettu.

Jon Voight teki myös itse oman hurjan kalliokiipeilynsä, eikä niissäkään kuvissa paljon fuskaamisen varaa ole. Ihme olisi, jos hänen ihonsa ei olisi raapiutunut verinahalle.

Leffa tehtiin maltillisella budjetilla. Osiin harkittiin useita eri näyttelijöitä. Kerrotaan esimerkiksi kysytyn Marlon Brandoa (Lewis) ja Jack Nicholsonia (Ed), mutta heidän palkkiotoiveensa olisi syönyt puolet muutenkin niukasta budjetista, joten ajatuksesta luovuttiin. Ajatusleikin tasolla tällainen castaus on toki kiinnostava, mutta lopputulos olisi kyllä ollut ratkaisevalla tavalla eri elokuva. Donald Sutherland kieltäytyi Edin roolista, ja sanoi myöhemmin katuvansa ratkaisua. Myös Lee Marvinia oli tiemmä ajateltu Edin osaan, mutta Marvin totesi olevansa siihen liian vanha.

Elokuva perustuu James Dickeyn romaaniin. Dickey kävi kuvauspaikalla ja kerrotaan hänen ja Boormanin joutuneen suoranaiseen käsirysyyn tehdyistä käsikirjoitusmuutoksista. Myöhemmin miehet sopivat riitansa, ja lopulta Dickey teki elokuvan lopussa pienen cameo-roolinkin sheriffin osassa.