Mies joka ampui Liberty Valancen (1962)

Huhut westernin kuolemasta lajityyppinä ovat osoittautuneet vuosikymmeniä ennenaikaisiksi ja loppujen lopuksi ylimalkaan väärään osuneiksi. Tottakai määrällisesti länkkärien huippuvuodet ovat kaukana takanapäin, mutta koko ajan kuitenkin on syntynyt ja syntyy yhä tästä teemasta pastisseja, kunnianosoituksia, uusia tulkintoja ja hybridejä.

Suomessa 60-luvun tv-sukupolvi tottui imemään länkkärien äidinmaitoa ja kasvamaan niiden maailmassa ja maailmaan; siinä määrin kova kattaus pikkuruisen tv-ruutumme sarjoja sijoittui myyttiseen Villiin Länteen: Bat Masterson, Bonanza, Lännen tie, Maverick, Rin Tin Tin, Wagon Train, Jesse James, Laredo, Virginialainen... Kaikki ne vihkivät katsojansa Lännen kiehtovaan mytologiaan, sankaruuteen ja pyssytaisteluihin. Ei tuntunut mitenkään kummalliselta tuntea olonsa kotoiseksi kaukaisen Amerikan historiallisilla preerioilla tai sen tomuisissa kaupungeissa.

Lännenelokuvien merkkiteos on ilman muuta John Fordin Mies joka ampui Liberty Valancen/The Man Who Shot Liberty Valance (1962), ja John Ford on ilman muuta länkkärigenren nimiohjaaja, vaikkakin hänen vyöllään roikkuu myös melkoinen tukku muidenkin lajien päänahkoja, eivätkä edes hänen neljä Oscar-voittoaan tulleet suinkaan westerneistä.

Ford työskenteli usein myös vakiotyöryhmänsä ja luottonäyttelijöidensä kanssa useammassa elokuvassa, ja niin on laita myös Mies joka ampui Liberty Valancen -leffan kanssa. Elokuvan miespääosakaksikko on tuttu muistakin John Fordin elokuvasta, jos toki monen muunkin ohjaajan töistä. Nimet John Wayne ja James Stewart ovat kovinkin ikonisia, mutta tässä tapauksessa voi huoleti sanoa, että eivät lainkaan syyttä. John Wayne mielletään ennen kaikkea länkkärinäyttelijäksi, ja melko monessa keskeisessä 50-luvun westernissä hän onkin mukana. James Stewartilla on myös pitkä suhde länkkäreihin, joskin hänen uransa on tyylikirjoltaan ilman muuta monipuolisempi.

Liberty Valance -elokuva alkaa junan saapumisella pienen mutta vireän Shinbonen asemalle. Junasta asemalaiturille laskeutuu senaattori Ransom Stoddard (James Stewart) Hallie-vaimoineen (Vera Miles). Heitä vastassa on kaupungin entinen sheriffi Link Appleyard (Andy Devine). Kaupungin sanomalehden Shinbone Starin toimittaja kiinnostuu siitä, miksi senaattori on tullut heidän kaupunkiinsa, ja hän vänkää Stoddardilta haastattelua. Senaattori kertoo tulleensa vanhan ystävänsä Tom Doniphonin (John Wayne) hautajaisiin. Asia herättää vielä enemmän kummastusta, koska toimittaja ei ole Doniphonista kuullutkaan.

"Whoa, take 'er easy there, Pilgrim."

 Hautausurakoitsijan tiloissa on yksinkertainen puuarkku ja yksinäinen surija Pompey (Woody Strode), jota Hallie tervehtii lämpimästi. Alkaa koko elokuva mittainen takauma, jonka käynnistää  postivaunut ja niiden ryöstö.

Yksi uhreista on idealistinen nuori lakimies Ransom Stoddard, jonka ryöstäjien karski nokkamies Liberty Valance (Lee Marvin) pahoinpitelee säälimättömästi hopeapäisellä ruoskallaan. Tästä kohtaamisesta alkaa myös elokuvamittainen kaksintaistelu: onko kynä miekkaa väkevämpi?

Lakimies ei usko aseisiin eikä niiden tuomaan valtaan ja vapauteen, vaan lukutaidon, sivistyksen ja oikeudenmukaisen lain voimaan. Hänen joutuessaan kaupungissa uudelleen kahnauksiin Liberty Valancen kanssa, väliin tulee maskuliininen asemies Tom Doniphon. Myös Ransomin ja Tomin välillä on omanlaisensa jännite, jota ei suinkaan vähennä molempien elämään kuuluva Hallie. Kaikki vain odottavat Hallien ja Tomin häitä, ja Tom on jo rakentamassa lisähuonetta taloonsa tulevaa avioliittoa varten. Samaan aikaan Hallie ja Ransom työskentelevät yhdessä ruokapaikan keittiössä sekä Ransomin perustamassa koulussa.

Paikallislehden päätoimittaja (ja lattianlakaisija) Dutton Peabody (Edmond O'Brien) ottaa Ransomin siipiensä suojaan ja antaa tämän perustaa lakitoimiston toimituksen yhteyteen. Vaikka Ransom ei usko aseiden ylivaltaan, opettelee hän kuitenkin itsekseen ampumaan Peabodylta lainaamallaan aseella. Kovin hyvin se ei suju.

Erinäisten vaiheiden jälkeen seuraa vääjäämättä lopullinen välienselvittely Shinbonen pimeällä kujalla, jossa Ransom Stoddard seisoo essuineen ja paukkurautoineen ylimielinen ja kavala Liberty Valance vastassaan. Valance härnää Ransomia tulemaan lähemmäksi valoon.

Ennen lopullista kaksintaistelua ampuu Valance varoittamatta Ransomia asekäteen. Veren valuessa Ransom poimii aseensa maasta ja vaihtaa sen vasempaan käteen. Laukaisuja ja lopulta katupölyyn mätkähtää Liberty Valance.

Kaupungin miehet tulevat myöhemmin edustajainvalintakokoukseen. Ransom joutuu painimaan itsensä ja tekonsa kanssa, mutta Tom Doniphonin puhuttua hänen kanssaan kahden kesken Ransom huudetaan territorion edustajaksi Washingtoniin. Ford sulkee kertomuksensa ympyrän ja palauttaa katsojat "nykyaikaan". Arkun kannelle, tarkoin rajattuun kuvaan, on asetettu kukkiva kaktus, menneiden aikojen symboli.

Siinä missä Wayne ja Stewartkin, tunnetaan Woody Strode, Vera Miles, Lee Marvin, Edmond O'Brien ja Andy Devine muutamista klassisista länkkäreistä, joten genrekattaus on nyt erityisen hyvä. Pikkuroolissa Valancen apurina nähdään lisäksi Lee Van Cleef, joka muistetaan varmasti myöhemmistä italowestern-rooleistaan.

Tarina on rakennettu erinomaisesti. Vaikka roolit ovat itsessään aika yksiulotteisia, ne vahvistavat juuri tässä elokuvassa kokonaisuutta hienosti isoksi tarinaksi. Kaikki osaset täydentävät toisiaan yli osiensa summan ja kuljettavat juttua eteenpäin. Elokuvan sisälle on leivottu historiaa, politiikkaa, moraalia, etiikkaa, tasa-arvokysymystä, romantiikkaa, melodraamaa ja komediaa, ja silti se puksuttaa kohti määränpäätään varmasti kuin höyryveturi.

Tom ja Ransom ovat molemmat periaatteessa hyviä heppuja, mutta he toteuttavat arvojaan kovin eri tavalla. Tom edustaa rehtiä, suoraa ja oikeudenmukaista lännensankaria, joka kuitenkin uskoo väkivallan oikeutukseen ja korjaavaan voimaan kriisitilanteessa. Nyrkeillä ja aseilla on oma luonnollinen paikkansa hänen maailmassaan. Hän on tässä mielessä menneisyyden edustaja.

Ransom puolestaan on moderni mies, joka uskoo tylsyyteen saakka väkivallattomaan vallankumoukseen ja tasa-arvoon. Asiat kyllä loksahtavat paikoilleen, kun niistä puhutaan tarpeeksi ja ne perustellaan riittävän hyvin. Ransom on selkeästi kirkasotsainen idealisti, mutta ei kuitenkaan sellaisen karikatyyri, vaan aito. Väkivallalla ei voiteta mitään Ransomin maailmassa.

James Stewart ja John Wayne vetävät omat roolinsa karismaattisesti, uskottavasti ja sydämeenkäyvästi. Kumpikin on pohjattoman luonteva ja taitava omassa tulkinnassaan. He hallitsevat niin suuret mielenkuohut kuin hienovaraisemmankin ilmaisun. Konstit on nähty ennenkin, mutta kyllä se on mestarillista työtä juuri tässä elokuvassa. Maneeri ei tunnu maneerilta.

Eityisen kiinnostavaa roolituksessa on se, että John Wayne ylipäätään on suostunut Tom Doniphonin rooliin, sillä vaikka rooli on draamallisessa mielessä loistokas, niin Tom Doniphon ja hänen tiensä elokuvassa eivät sitä ole. Tietysti mukana on myös kilpailuasetelma, joka kahden suuren tähden elokuvassa saattaa syntyä. On aina arvoitus etukäteen, miten kemiat ja egot kohtaavat, ja miten yleisö vastaanottaa lopputuleman.

Lee Marvinin osa on olla Se Iso Paha, joten hänellä vivahteet jäävät pakosti vähiin, mutta tietysti Marvin on erityisen välttämätön ja uskottava vastapooli kaksikon yhteiseksi viholliseksi, ja Marvin vie tämän pahuuden tappiin saakka. Liberty Valancen roolia ei olisi voinut vetää sordinon kanssa. Mustavalko-asetelma tässä mielessä sopii tähän elokuvaan kuin läimäys poskeen.

Elokuvan viimeinen kiehtovuus kiertyy tietysti sen nimeen ja nimen suhteeseen valeuutisointiin. Legenda, myytti, salaisuus, vale, hyväksytty totuus ja totuus.

"No, sir. This is the West, sir. When the legend becomes fact, print the legend."

Visuaalisesti Mies joka ampui Liberty Valancen on upeaa työtä. Elokuva on toteutettu mustavalkoisena värielokuvien jo hallitessa markkinoita, ja syynä täytyy olla erityisesti komeiden ja sävykkäiden valo- ja varjokuvien leikki öisillä kaduilla. Merkityksellistä esteettistä herkuttelua, eritoten tietysti kaksintaistelukohtauksessa. Toki tietynlainen "dokumentaarisuuden" illuusio on voinut olla myös yhtenä syynä?

Tai raadollisesti: jälkikäteen on kerrottu tuotantoyhtiöiden rahavaikeuksien vaikuttaneen sekä ylipäänsä mustavalkoisuuteen että runsaaseen studiokuvien käyttöön, mutta olipa syy mikä tahansa, elokuva on joka tapauksessa mustavalkoinen ja erittäin hyvä juuri sellaisena. Muunlaisena tätä olisi mahdotonta ajatella.

"Nothing's too good for the man who shot Liberty Valance."