Priscilla - aavikon kuningatar (1994)

Australialainen Stephen Elliott ohjasi jo toisena elokuvanaan täysosuman. Eikä vain ohjannut, vaan myös käsikirjoitti sen. Auteur-teoria saa näin vankan puoltolauseen Stephen Elliottin kohdalla. Tai saako?

Syntyi pienen budjetin Oscar-voittaja Priscilla - aavikon kuningatar (The Adventures of Priscilla, Queen of the Desert, 1994). No, Oscar-voittaja ja Oscar-voittaja, Oscar tuli elokuvan puvustuksesta, eikä ehdokkuuksiakaan ollut muita, mutta toki kotimaassa Australian Filmi-Instituutti palkitsi Priscillan, samoin britit ojensivat BAFTAn ja osui leffalle pari pienempääkin nimitystä. Toisaalta palkintopystit ovat monenlaista onnekauppaa ja kauppaa, eikä niille voi antaa itseään suurempaa painoarvoa.

Priscilla - aavikon kuningatar kertoo aussikolmikosta matkalla kohti Alice Springsiä esiintymiskeikalle. Normimittapuulla mitaten trio on jossakin määrin eksentrinen: se muodostuu kahdesta drag-artistista ja yhdestä transsukupuolisesta. Jos tämän lähtökohdan hyväksyy muitta mutkitta, nauttii kyllä reissusta täysin siemauksin, mutta jos kattaus kakisuttaa, ei  hyvä heilu koko aikana.

Elokuvan keskiössä on tottakai myös Priscilla. Priscilla on bussivanhus, jolla kumppanukset matkaansa taittavat. Tai taittavat, milloin auto suostuu kulkemaan. Oi, kuinka häilyvä, onkaan tuo Priscilla!

Jälleen ollaan sellaisen elokuva äärellä, jossa onnistunut roolitus on kaikki kaikessa. Hahmot ovat siinä määrin tyrkyllä ja övereitä, että pokkaa ja karismaa pitää olla, jotta voisi vastata huutoonsa. Ja onhan näillä miekkosilla vipuvartta!

Terence Stamp oli noihin aikoihin heittämässä pyyhettä kehään. Hän oli jotakuinkin nielurisojaan myöten täynnä konnien ja hämärämiesten rooleja, joita roolittajat olivat hänen työstettäväkseen laittaneet. Ura oli pahasti blokkiutunut. Ei transsukupuolisen Ralphin/Bernadettenkaan näytteleminen ollut luultavasti Stampin ykkösunelmien joukossa, ajatusta piti työstää kyllä, mutta olihan se jotakin erilaista. Olihan se uljas hyppy tuntemattomaan veteen. Epäuskon ja luovuttamisen hetkiä oli myös kuvausten aikana, mutta kyllä lopputulos on sen väärti, ja olisi todella kummaa, jos Terence Stamp ei jälkikäteen olisi kiitellyt itseään roolin hyväksymisestä. Useita muitakin nimiä heiteltiin Bernadetten rooliin, kuten David Bowie, John Cleese, Tony Curtis ja John Hurt. Kaikki kiinnostavia vaihtoehtoja, mutta Stampin arvokkuutta he eivät olisi saavuttaneet.

Kolmikon retken käynnistäjänä toimii Hugo Weavingin näyttelemä draq-queen Tick/Mitzi. Weaving tekee roolistaan peräti uskottavan ja suurenmoisen. Tick on ollut aikoinaan naimisissa ja hänellä on jopa lapsi ex-vaimonsa kanssa. Itse asiassa, juuri eksän hotelliin kolmikko on menossa esiintymään, kuten matkan varrella saadaan tietää. Identiteettikriisi iskee, kun pitää salata pojaltaan oma ammatti ja oma todellinen sisin. Vai pitääkö? Weavingin tie on vienyt erilaisiin suurtuotantoihin kuten Taru sormusten herrasta -leffat ja Matrixit. Mitziksi kysyttiin alunperin Tim Currya, jolle rooli olisi varmasti myös sopinut The Rocky Horror Picture Shown (1975) kokemuksella, mutta Curry kieltäytyi siitä. Kenties näin on kuitenkin parempi? Myös Colin Firth oli tiemmä listoilla.

Trion täydentää nuori tuittupää Adam/Felicia, jonka roolin tekee täydesti Guy Pearce. Ennen Priscillaa Pearcen ura oli lähinnä pyörinyt australialaisten tv-tuotantojen parissa, mutta nousujohde oli totisesti nyt edessä. Muun muassa Christopher Nolan kiinnitti Pearcen Mementon (2000) pääosaan.

Matkaan lähdetään Mitzin aloitteesta. Hän houkuttelee juuri leskeytyneen Bernadetten mukaansa. Bernadette ei juurikaan ilahdu, kun käy ilmi, että myös Felicia tulee mukaan. Matka halki Australian aavikoiden taittuu kuitenkin tässä seurassa. kukin ajaa vuorollaan bussia, kun toiset heittävät läppää ja juoruilevat. Kolmikko torailee ja riitelee ja nokittelee toinen toisiaan, mutta toisaalta he sitten pitävät yhtä, kun saapuvat pieneen punaniskakylään ja päättävät lähteä illalla tuulettumaan täydessä tällingissä.

 Bernadette: That's just what this country needs: a cock in a frock on a rock.

Elokuvan fokus on tietenkin ihmisten ennakkoluuloissa ja niiden horjuttamisessa jos voittamisessakin. Pääosakolmikko vetää roolit aika tappiin, ehkä jopa kliseiseen tyyliin, mutta kyllä tällä tyylilajilla on selkeä tarkoituksensa ja motivaationsa. Tällaisia asioita pitää välillä vääntää rautalangasta ja tuoda rautalanka tarjottimella pöytään.

Terence Stampin hillitty vanha rouva on sopiva vastapooli ailahtelevaiselle Felicialle, ja Mitzi yrittää tasapainotella siinä välissä. Hän ymmärtää molempia. Katsojan tehtävä on ymmärtää, että mitä järkeä siinä on, että miehet pukeutuvat naisiksi ja aukovat suutaan taustanauhan tahdissa. Järki on siinä, että se on upeaa katsottavaa, kun se tehdään tosissaan ja täysillä! Eikä se ole keneltäkään pois. Se on kaiken suvaitsevaisuuden mittari.

Felicia: Oh, for goodness sakes, get down off that crucifix. Someone needs the wood. 

Ohjaaja Stephan Elliott joutui tasapainottelemaan ideoidensa ja melko vaatimattoman budjetin välillä. Käytännössä koko elokuva kuvattiin lokaatiossa eli bussissa ja tien päällä. Kuvausryhmä piilotteli parhaansa mukaan matkatavaroiden ja vaatteiden takana, kun kuvattiin. Lähes kaikki tekivät kuitenkin cameon myös kameran edessä. Mukaanlukien ohjaaja Elliott itse.

Elokuvan saamat palkinnot ovat tulleet lähinnä puvustuksesta. Sekin tehtiin kuitenkin kengännauhabudjetilla (!) kankaita halpahallista haalien ja käsin ommellen ja liimaillen. Puvut sananmukaisesti hajosivat kuvausten kestäessä eikä niistä siis juuri elokuvamuseoihin jäänyt vietävää. Välillä piti joku osa harsia kuvaussuuntaan kasaan ja toivoa parasta. Mutta kylläpä ne näyttävät silti hyviltä, ja upeasti miehet niitä myös kantavat. Koko juttu olisi jossakin määrin lässähtänyt ilman näitä loistavia pukuja. Kyllä Elliott toisaalta myös nautiskelee puvuilla, antaa niiden liehua tuulessa ja kävelyttää miehiä värikkäissä asuissaan autiomaassa.

Kolmikko luotaa sekä itseään että keskinäisiä suhteitaan bussimatkalla ja leiritulen äärellä. Sydneyn kokoiseen kaupunkiin tällainen ryhmä integroituu kivutta, mutta ohjaaja törmäyttää heidät matkan varrella neljästi erilaisten yhteisöjen kanssa, ja oikeastaan vain kohtaaminen aboriginaalien kanssa sujuu mutkattomasti ja lämpimissä merkeissä. Muuten trio saa osakseen enimmäkseen kummeksuntaa, ylenkatsomista, epäluuloa sekä suoranaista väkivaltaa.

Tick: Is it true when you were born the doctor turned around and slapped your mother? 

Elokuvan loppupuolella tapahtuu ryhmädynamiikassa uusia liikahduksia. Osin ne ovat ryhmän sisäisiä, mutta porukkaan lyöttäytyy mukaan myös neljäs pyörä, mekaanikko Bob, joka ensin laittaa bussin polttoainejärjestelmän välttävään kuntoon, jotta matka voisi ylipäätään jatkua, mutta päättää sitten matkata ryhmän mukana lopulta Alice Springsiin saakka. Bobin vakaa ja mutkaton hahmo on myös suurenmosita työtä. Bill Hunter on näyttelijälegenda Australiasta, ja hän tekee vähin ulkoisin keinoin täysuskottavan tyypin Bobistaan. Umpihetero mies viehättyy Bernadettesta.

Priscilla - aavikon kuningatar on ilman muuta elokuva erilaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja ihmisyydestä, mutta ennen kaikkea se on elokuva. Priscilla pitää nähdä elokuvateatterin suurimmalta kankaalta huumaavan äänentoiston tukemana. Se on visuaalisesti häikäisevän maalauksellinen ja paikoin veistoksellinenkin. Se on huikeaa silmäkarkkia ja pintaa, jota voi silti myös raaputtaa syvemmälle. Ja Priscilla on myös mainio komedia sekä näyttelijöidensä että käsikirjoituksensa ansiosta.

Elokuva naulaa universaalin teesinsä aivan lopussa, kun Bernadette ja Mitzi heittävät jäähyväiset. "Oletko varma?" "En ole. Mutta en saa tietää, jos en yritä." Näinhän se menee, ihan vastaansanomattomasti, ja jos tämä ei lunasta oikeutta tehdä Priscillan kaltainen elokuva, niin mikä sitten.

Mitzi: You sure?
Bernadette: No, I'm not sure. But I'll never know unless I give it a shot.