Mieletön, mieletön maailma (1963)

1960-luku oli vielä spektaakkelien kulta-aikaa. Lähinnähän tämä näkyi historiallisten elokuvien suureellisuudessa, mutta kyllä kisa katsojista ulottui myös komedioihin saakka. Ylitsepursuavien komedioiden ehdoton lippulaiva on Stanley Kramerin ohjaama Mieletön, mieletön maailma/It's a Mad Mad Mad Mad World (1963). Se on monellakin mittarilla mitattuna ylittämätön lajityyppinsä edustaja. Ja loistokas vieläpä.

Neljä autokuntaa joutuu mukaan tilanteeseen, jossa heille tuntematon kuski tekee uhkarohkeita ohituksia vuoristotiellä ja sinkoutuu lopulta rotkoon. Seurueiden miehet menevät tutkimaan tilannetta ja löytävät auton kuljettajan viimeisillään louhikosta. Kuolemankielissä oleva mies on "Smiler" Grogan (Jimmy Durante), joka on paennut poliisia hakeakseen aikoinaan kätkemänsä saaliin. Koska Groganilla ei ole itsellään enää mitään voitettavaa, hän kertoo miehille haudanneensa 350 000 dollaria Santa Rosita State Park'iin "ison W:n alle". ("Iso W" toimii elokuvassa paremmin englanninkielellä, koska W-alkuisia sanoja on huomattavasti enemmän englannissa kuin suomessa.)

Grogan kuolee, ja miehet jäävät pohtimaan kuulemaansa. Pitäisikö kertoa poliisille vai pitäisikö olla hiljaa? Poliisi tuleekin paikalle, ja miehet improvisoivat, eivätkä kerro tietojaan. Sitten he poistuvat paikalta, aluksi yhdessä, mutta ahneuden ja kilpavietin iskiessä kukin ryntää omaan autoonsa ja lähtee omin päin aarrejahtiin.

Tästä käynnistyy mieletön ruljanssi, joka ei rauhoitu ennen elokuvan loppua. Matkaa taitetaan niin maalla, vedessä kuin ilmassakin koko ajan toheloiden ja tuhoten. Autokaahailut on orkesteroitu niin nokkelasti ja tarkasti, että Bullittkin jää toiseksi. Stuntnäyttelijöitä oli tuohon aikaan Amerikassa 100 kappaletta, heistä 80 palkattiin tähän filmiin.

Ohjaaja Stanley Kramer ei ole aivan ensimmäiseksi mieleenjuolahtava vaihtoehto, jos ilmaan pitäisi heitellä kreisikomediaohjaajia. Melkeinpä päinvastoin. Kramer tunnetaan paremmin draamoistaan ellei jopa kantaaottavista draamoistaan. Esimerkkeinä käyvät varmaan elokuvat Kahle (1958), Nürnbergin tuomio (1961) tai Arvaa kuka tulee päivälliselle (1967). Kaikki merkkitapauksia. Jännittävää onkin ajatella, että sitten tällainen mies tempaisee Mielettömän maailman. Ja erinomaisesti senkin!

Liekö ollut ohjaajan idea vai kenen, mutta vaikka elokuva muuten onkin vauhtikomedia, niin siinä on muutama dialogivetoinen, pitkä kohtaus, jotka on vedetty yhdellä otolla. Ne toimivat erittäin hyvin sekä asemoinniltaan että näyttelijäntyöltään, eivätkä -outoa kyllä- pomppaa silmille häiritsevästi muusta elokuvan estetiikasta poikkeavina.

Muu elokuva onkin sitten silmäkarkkia. On aivan käsittämätöntä, miten 60-luvun tekniikalla ja välineillä on saatu vauhtia ja millimetrin tarkkaa tarkkuutta. Nykyisissä elokuvissa ei katsojan silmä oikein räpsähdä enää minkään ihmeen kohdalla, koska se on kuitenkin voitu tuottaa digitaalisesti, mutta tämä leffa! Tämä on käsityötä ja totista totta.

Autot solahtavat toistensa lomaan hipaisematta. Ne huristavat läpi pientareen palatakseen taas takaisin reitille. Ne loikkivat, ja ne pomppivat alas jyrkkää, kivikkoista rinnettä, mutta ohjautuvat silti. Ja niin edelleen. Toki, näkemättä ovat ne otokset, joissa asiat eivät suju näin mallikkaasti, mutta itse elokuvaan on leikkautunut uljain ja huimin kooste kautta aikain.

Rakennusten tuhoaminen on myös nostettu tässä leffassa toiseen potenssiin. Tuhoa tehdään suvereenisti niin lentokentällä, rautakaupassa kuin bensa-asemallakin. Kaikki menee maan tasalle sujuvasti mainostaulua myöten.

Paradoksaalisesti kaikesta vauhdinpoidosta huolimatta itse matka aarteen luo kestää kovin kauan. Matkalla on vastoinkäymisiä, jumeja ja konflikteja. Ja matkalla saaliinjakajien joukko vain kasvaa.

Mieletön, mieletön maailma tunnetaan paitsi tästä tolkuttomasta mutta järjellisestä menostaan, niin myös loputtomasta näyttelijävirrastaan. Milton Berle, Mickey Roone, Buddy Hackett, Ethel Merman, Sid Caesar, Jonathan Winters, Monica Crump ja Dorothy Provine muodostavat alkuperäisen etsintäkoplan, joka ei oikein pääse sovintoon saaliin jakotavasta. Siksi tiet erkanevat yhtyäkseen jälleen elokuvan loppupuolella.

Porukkaa seuraa etäämmältä iso joukko poliiseja, joita koordinoi Spencer Tracyn näyttelemä Santa Rositan poliisivoimien päällikkö, kapteeni T.G. Culpeper. Hän on yrittänyt ratkoa Groganin tapausta jo vuosia ja haluaisi saada sen nyt selväksi ja jäädä eläkkeelle. Ja nythän se näyttäisi mahdolliselta, jos etsijät johdattavat hänet kätketyn saaliin luo.

Etsintäporukkaan liittyvät brittiläinen kaktuksia keräilevä upseeri J. Algernon Hawthorne, jota koomikko Terry-Thomas tyypittää mainiosti (vaikka alunperin rooliin pyydettiinkin Peter Sellersiä), ja Phil Silversin ketku kyytijä Otto Meyer sekä kaksi taksikuskia, joita näyttelevät Peter Falk ja Eddie Anderson. Myös sekoileva luonnonlapsi Sylvester (Dick Shawn) lyöttäytyy etsijöihin.

Näiden varsinaisten roolien lisäksi Mieletön, mieletön maailma on loputon kymi cameo-pistäytymisiä, sillä Kramer sijoitti filmiinsä jokaisen koomikon, jonka tunsi. Ja osa tarjoitui itse. Jack Benny, Jerry Lewis, Carl Reiner, The Three Stoogies jne. Kruununjalokivenä tottakai Buster Keaton, jonka kehonkielestä ei voi erehtyä satamakohtauksessa. Kameorooleja on kirjattu 54 kappaletta, joten mukana olivat aivan kaikki! Tai eivät aivan kaikki, esimerkiksi Bob Hope ja Red Skelton kieltäytyivät. Jack Bennyn kameota oltiin tarjottu alunperin Stan Laurelille, mutta tämä kieltäytyi siitä, kuten oli kieltäytynyt kaikista muistakin rooleista sen jälkeen, kun Oliver Hardy oli kuollut.

Benjy Benjamin: Wall?
Ding Bell: No.
Benjy Benjamin: Walnut tree?
Ding Bell: No, no.
Benjy Benjamin: Walnuts?
Ding Bell: No.
Benjy Benjamin: In bags?
Ding Bell: NO!

Kiinnostavaa on myös se, että Mieletön, mieletön maailma oli kuuden Oscarin ehdokas, vaikka niistä vain yksi realisoituikin.

Ajaton elokuva!