Jacques Tati teki ihmisten tarkkailusta itselleen ammatin. Hän tutki, omaksui ja tiivisti imitoimalla ihmisten eleitä ja liikkeitä aluksi parodisissa lavakoomikon esityksissään ja laajensi alustaansa myöhemmin lyhytelokuvien pariin 1930-luvulla. Ihmisten toiminnan tarkastelusta tulikin yksi hänen johtoteemoistaan myöhemmissä kokoillan elokuvissa. Ensimmäinen niistä oli jo viehättävä ja humoristinen
Lystikäs kirjeenkantaja (1949), jossa Tati esittää pienen maalaiskylän pyöräilevää ja törmäilevää postinkantajaa.
Kuitenkin vasta seuraavassa elokuvassaan Tati esitteli katsojille tunnusomaisen hahmonsa,
Monsieur Hulot'in. Elokuva oli nimeltään
Riemuloma Rivieralla (1953). Elokuvan suomenkielinen nimihän on tunnetusti melkoinen pannukakku, koska elokuva ei sijoitu suinkaan Rivieralle, ei edes saman meren rannalle, vaan vastakkaiselle puolelle Ranskaa Bretagneen. Aikakauden nimisuomennosihanteet
Riemuloma Rivieralla -nimi kyllä täyttää enemmän kuin hyvin, ja joka tapauksessa Monsieur Hulot oli siitä eteenpäin ikuinen yhtäläisyysmerkki Tatin valkokangas-habitukselle.
Harvakseltaan elokuvia julkaisseen Tatin seuraava elokuva tuli viiden vuoden päästä, mutta hyvää kannatti odottaa. Nyt syntyi täysosuma ja inhimillistä komediaa lajityyppinä pitkälle määritellyt teos
Enoni on toista maata/Mon Oncle (1958). Elokuvan tarjoama käsitys entisten aikojen paremmuudesta on lapsellisuuteen saakka läpisentimentaalinen ja romanttinen, mutta silti uskottava, koska Tati on niin vilpitön. Tympeä poteroonsa kaivautuneen
vanhan jäärän -maku jää syntymättä. Tati on kerta kaikkiaan sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin, eikä siinä ole mitään noloa eikä väärää.
Tati ei sinänsä edes pilkkaa moderniin elämänmenoon hurmaantuneita ihmisiä yksilöinä, vaan vain osoittaa heidän palvomansa elämäntavan naurettavuuksia ja teennäisyyksiä. Tämä on toinen kantava teema läpi hänen koko tuotantonsa. Modernisaatio on rumasana Tatin universumissa.
Enoni on toista maata -elokuvaan punottu muovin vastaisuus on jopa kerta kaikkiaan kymmeniä vuosia aikaansa edellä oleva näkökanta. 1950-luvulla oltiin aika yksimieleisesti ja kritiikittömästi ihailemassa tätä epeliä ihmeainetta. Eikä toki aivan syyttäkään.
Elokuva alkaa oivaltavilla alkuteksteillä, jotka on kirjailtu maisemaan rakennustyömaakylttien tapaan. Elokuvan sisin tulee samantien selville. Tässä ollaan purkamassa vanhaa ja rakentamassa steriiliä uutta. Ollaan hävittämässä ihmisen luontaista tapaa elää kiireettömästi ja vähän nukkavierustikin ja rakentamassa sen tilalle uutta ja persoonatonta. Urbaania elämäntapaa, itse kaupunkia Tati ei niinkään vastusta, vaan turhanaikaista hössötystä nykyajan nimissä.
Kulkukoirat juoksevat kuvaan, jossa joku on sutaissut talonseinään tekstin
'Mon Oncle', elokuvan nimen. Koirat nostavat jalkaa ja merkkaavat paikan omakseen. Kamera seuraa koirien näköjään päämäärätöntä kulkua läpi asutusalueen ja sen rajapinnan, jossa vanhaa taloa puretaan täyttä häkää, ja sitten tullaankin uudelle asvaltille, vaaleiden seinäpintojen kehystämälle asutusalueelle, joka toimii tapahtumien toisena keskipisteenä ja vastapoolina. Tatin herra Hulot asuu luonnollisesti vanhalla, ystävällisellä ja rönsyilevällä alueella ja hänen siskonsa perheineen upouudessa, pelkistetyssä mutta kulutusjuhlaa ylistävässä talossa.
Rintamalinjat käyvät nopeasti selville. Herra Hulot arvostaa omaa elämäntapaansa, mutta tutkii silti kiinnostuneena ja avoimin mielin sisarensa tapaa asua ja elää. Arpelin perheessä Hulotin sisar miehineen ei väsy ylistämästä omaa käytännöllistä ja nykyaikaista kotiaan ja sen mukavuuksia, mutta heidän Gerard-poikansa ei siellä kuitenkaan oikein viihdy, vaan hän lähtee aina mielellään viettämään aikaa mieluummin enonsa kanssa. Näitä retkiä esimerkiksi joutomaalla värittää villi seikkailullisuus ja mielikuvitus.
Siskon mies on muovitehtaan pomo, ja koska Hulot tuntuu lähinnä aikaansa tappavalta tyhjäntoimittajalta, pakottautuu herra Arpel järjestämään Hulot'ille töitä tehtaasta. Seurauksena on katastrofi, koska Hulot ei pysy hereillä kuuman työpisteensä äärellä eikä huomaa edes lupautuneensa huolehtimaan muoviletkua suoltavasta koneesta. Hulotin havahtuessa ja ryhtyessä omin päin säätämään koneen asetuksia, alkaa viallista letkua tulvia metrikaupalla pitkin lattioita. Säntillinen elämä ei ole tehty hyväntahtoista mutta boheemia herra Hulot'ia varten. Onko se ylipäätään tehty ihmistä varten, kysyy Tati samalla.
Toinen törmäys järjestäytyneen elämän kanssa tapahtuu kutsuilla sisaren kotona. Hulot tulee tuhonneeksi seinäköynnöksen ja puhkaisseeksi puutarhassa olevan, keskeisen kalaa esittävän suihkulähteen vesijohdon. Hulot temmeltää ja taistelee, mutta ei pysty kuin vähän peittelemään asioita; ei korjaamaan eikä varsinkaan mukautumaan.
Elokuva päättyy hieman arvoituksellisesti. Lankomies kuskaa poikansa kanssa Hulot'in lentokentälle. Minne selvästikin kodistaan lopullisesti poistuva Hulot on matkalla? Haluaako Arpel vain päästä Hulot'ista eroon, jottei tämä voisi enää tehdä lisää vahinkoa hänen yhtiölleen? Niin tai näin, terminaalin luona lanko tulee puolivahingossa tehneeksi elokuvassa jo aiemmin esitetyn poikien kepposen, joka äkisti yhdistääkin isän ja pojan. Pilkistääkö siinä mahdollisuus muutokseen? Ja jos, niin minkälaiseen? Tati antaa ihmisille kuitenkin siis toivoa.
Elokuva päättyy alun kulkukoiriin. Otoksella Tati tietysti sitoo pakettinsa, mutta repsottaako siinä kuitenkin jokin kulma kuitenkin avonaisena?
Kyseiset kulkukoirat tulivat kuvauksissa sen verran läheisiksi, että Tati ei raskinut jättää niitä kuvausten päätyttyä heitteille. Hän laittoi lehtiin ilmoituksen, jossa hän tarjosi ihmisten koteihin "elokuvatähtiä". Kaikki päätyivät koteihin.
Vaikka Tatin elokuvissa äänimaailmalla on erikoisen suuri merkitys, niin varsinaisilla repliikeillä ei sitä ole. Ne ovat lähinnä välttämätön paha johdattaa juonta haluttuun suuntaan. Korostetuilla ja lisätyillä taustaäänillä sen sijaan on oma alleviivaava merkityksensä ja tarkoituksensa.
 |
| Kaksi mestaria - Buster Keaton ja Jacques Tati |
Enoni on toista maata oli Tatille menestys
Oscar-voittoineen ja
Cannes-menestyksineen päivineen. Ja vice versa.
Parhaan ulkomaisen elokuvan -pysti varmasti lisäsi katsojien kiinnostusta eri puolella elokuvia seuraavaa maailmaa. Kiinnostavaa on, että menestys ei kuitenkaan poikinut nopeasti uutta elokuvaa kankaille. Vasta vuonna 1967 ilmestyi mestarin seuraava elokuva,
Playtime, joka jatkoi sieluttoman nykykaupungin kritiikkiä. Tati rakennutti
Tativilleen kokonaisen lavastekaupungin tarpeisiinsa, ja työsti otoksia ja ääniraitaa piinallisen pikkutarkasti. Syntyi juonta vailla oleva möhkäle, jolla oli kyllä agendansa ja tottakai ansionsa, mutta ei oikein katsojia.
Elokuvan arvo ja arvostus on kasvanut runsain mitoin korkoa myöhemmin, mutta tuossa vaiheessa se oli tietysti mitätön lohtu. Tati joutui henkilökohtaiseen konkurssiin ja mainosohjaajaksi. (Sopiva analogia
Roy Anderssonin kanssa, tämäkin).
Uran koko lailla päättänyt
Trafic - liikenne (1971) oli tuottajan vaatimuksesta enemmän juonivetoinen elokuva, joka kuitenkin jatkoi Tatin johdonmukaista linjaa. Tällä kertaa kritiikin kärjessä oli autoistuva yhteiskunta. Ihmistarkkailija Tatischeff tarjoilee siinä monta makoisaa huomiota.
Ruotsissa kuvattu tv-elokuva
Parade (1974) jäi lopulta Jacques Tatin surulliseksi joutsenlauluksi.
Parade on eräänlainen sirkusesityksen taltiointi ilman sarvia ja erityisiä hampaita. Toki se on sillä lailla linjassa ohjaajan perustendenssien kanssa, että sekin kuvaa kadonnutta tahi katoamassa olevaa maailmaa, tällä kertaa perinteistä sirkusta. Kaikenlainen liioittelu ja manipulointi ovat kuitenkin poissa ja vain riisuttu esitys sellaisenaan jäljellä. Eikä sekään oikein balanssissa.
Jacques Tati on loistava elokuvan auteur, joka jätti jälkeensä muutaman loistoteoksen ja paljon jossiteltavaa. Mihin kaikkeen hän olisi vielä lahjakkuudellaan yltänyt, jos...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti