Hullu Pierrot (1965)

Jean-Luc Godardin suuhun on usein laitettu seuraava kasku.

Godard otti osaa seminaariin, jossa eräs osanottaja mukaili vanhaa esteettistä nyrkkisääntöä ja totesi, että hyvässä elokuvassa täytyy aina olla alku, keskikohta ja loppu. Godard oli samaa mieltä, mutta lisäsi: "Mutta ei välttämättä tuossa järjestyksessä."

Jean-Luc Godard oli yksi ranskalaisen Cahiers du cinéma -lehden ympärille 1950 ja -60 -lukujen taitteessa syntyneen "uuden aallon" keskeisiä tekijöitä ja ehkä jopa siinä porukassa myös yksi tinkimättömimmistä oman tien kulkijoista, joka ei juuri liudentunut valtavirtaan ja miellyttämiseen kuten osa kollegoistaan. Godard harrasti mielellään vieraannuttamista ja elokuvakonventioiden rikkomista eikä hän epäröinyt hypätä lajityypistä toiseen (antaen toki niille oman kosketuksensa).

Hullu Pierrot/Pierrot le fou syntyi vuonna 1965, jolloin Godard oli tehnyt jo kymmenkunta elokuvaa. Hullu Pierrot luetaan ulkonaisesti rikoselokuvien joukkoon. Ja onhan siinä mehevä bonniejaclydemainen rikostarina parivaljakosta, Mariannesta ja Ferdinandista, jotka varastelevat autoja, huijaavat ihmisiä ja päätyvät väkivaltaisiinkin ratkaisuihin. Toisaalta se on kaikkea muuta kuin sujuva trilleri.

Usein tuntuu, että juoni ja sen kuljetus ovat Godardille toissijaisia asioita, ja juuri niin on tässäkin elokuvassa. juoni toki on ja sillä kenties jopa halutaan kertoa asioita ja tarjota pohdittavaa, mutta olennaisempaa ovat kuvat ja tunnelmat.

Ja klassisia kuvia tässä elokuvassa toden totta riittää. Laajakangasversio on kauniisti kuvattu ja värit säädetty aivan kohdilleen. Kuvat elävät, hengittävät ja vangitsevät sisäänsä. Katsoja kulkee parivaljakon matkassa vaivattomasti ja mieluusti.

Nautittavuuden vastapooliksi Godard on laittanut hahmonsa käyttäytymään epäloogisesti. ärsyttävästi ja päälleliimatun lapsekkaasti. Heidän toimissaan ei ole juurikaan järkeä eikä oikein uskottavuuttakaan. On vain cooliutta sen itsensä takia.

Mutta silti juttu toimii kokonaisuutena. Hullu Pierrot ei ole komedia, mutta sen pinnan alla kuplii koko ajan sivujuonteena huumori, joka saa lopulta nauramaan viimeisen repliikin myötä ääneen. (Sinänsä karua, sillä samalla päähenkilö räjäyttää itsensä tuusan nuuskaksi...)

Klassisista etäännyttämiskeinoista Godard käyttää tässä leffassa myös neljännen seinän rikkomista, jopa useampaankin kertaan, mutta eritoten ensimmäisellä kerralla se todella toimii, kun puolen tunnin kohdalla toinen päähenkilö täysin äkkiarvaamatta kääntyy kesken automatkan kommentoimaan toisen repliikkiä suoraan katsojalle,

Jotta tällainen elokuva kestäisi katsomisen ja kestäisi myös aikaa, pitää siinä olla vetävä roolitus. Ja tässähän toki on. Tanskalaisen Anna Karinan ura käynnistyi Ranskassa Godardin myötä ja hänet  mielletäänkin leimallisesti godardilaiseksi näyttelijäksi, jos kohta Karina on työskennellyt lukuisten muidenkin ohjaajien kanssa. Mielikuvaa ei toki yhtään vähennä se, että hän oli tätä elokuvaa tehtäessä rouva Godard.

Hullussa Pierrotissa Anna Karinan tehtävä on motivoida koko karuselli. Juuri hän sieppaa Ferdinandin mukaan tähän hullunmyllyyn, johon toisaalta mies näyttäisi kohtalaisen helposti ja mieluusti myös lähtevän. Marianne on tässä toimija ja aika lailla primus motor, vaikka miehistäkin keulakuvaa tarvitaan. Marianne kutsuu läpi elokuvan Ferninandia Pierrotiksi, ja Ferdinand korjaa sen toistuvasti Ferdinandiksi.

Je m'appelle Ferdinand.

Toisessa pääosassa on Anna Karinaa seitsemän vuotta vanhempi ranskalaisen elokuva ikoni, Jean-Paul Belmondo. Belmondon elokuvaläpimurto tapahtui Jean-Luc Godardin esikoiselokuvassa Viimeiseen hengenvetoon/Á bout le souffle (1960), ja tämä elokuva toimi hänen ponnahduslautanaan niin uuden aallon tekijöiden elokuvissa kuin sitten monikäyttöisenä valtavirtaleffanäyttelijänäkin. Ja kyllähän Belmondo tässäkin on hyvä. Hän tyypittelee Ferdinandin hienosti viileän piittaamattomaksi mieheksi, joka kuitenkin kuuntelee Mariannea ja hyvin pitkälle toimii tämän tahdon mukaisesti. Lopulta kaikesta huolimatta päähenkilöiden välille jää syntymättä side. Belmondo on epäuskottavassa roolissaan hyvinkin uskottava. Hän lipuu eteenpäin vailla mitään suurempaa tarkoitusta tahi konkretiaa.

Mielenkiintoinen ajatusleikki on nähdä elokuva Godardin alkuperäisin silmin. Hänen kerrotaan nimittäin suunnitelleen Hullusta Pierrotista (Crazy Pete) ensin englanninkielistä ja harkinneen pääosiin Richard Burtonia ja Sylvie Vartania.

Hullu Pierrot perustuu löyhästi useita dekkareita kirjoittaneen Lionel Whiten romaaniin Kohti perikatoa/Obession (1962). Jonkin verran on ristiriitaista tietoa siitä, kuvasiko Godard elokuvansa ilman käsikirjoitusta vai ei. Kiintoisa sivujuonne on se, että aika vähälle arvostukselle jäänyt elokuvantekijä Seppo Huunonen teki samasta kirjallisesta lähteestä kauhoneen Karvat (1974) -elokuvansa. Karvat tunnetaan nykyään lähinnä kulttikalkkunana, joka juuri kukaan ei ole kuitenkaan koskaan nähnyt.

Ranskan uusi aalto tunsi mielenkiintoa amerikkalaista elokuvaa kohtaan, ja Hullun Pierrotin tapauksessa se näkyy muun muassa siinä, että ohjaaja Samuel Fuller esiintyy siinä pienessä cameoroolissa omana itsenään.


Jean-Luc Godardin Hullu Pierrot -elokuva ei ole huippuunsa viritetty sujuva viihde-elokuva, joka käy pehmeästi kuin kehräävä kone, eikä sitä ole sellaiseksi tarkoitettukaan. Sen on tarkoitus olla hiukan epämukava ja häiritseväkin. Mutta Hullu Pierrot on pullollaan upeita kuvia, se on kokonaisvaltainen elämys, jonka kuvat painuvat mieleen ja jäävät sinne sillä painolla, että ne haluaa nähdä uudelleen. Se on hyvän elokuva merkki.